Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 2.

2. Toinen kohta on pakko aloittaa tällä vuokrasopimusälämölöllä, jota ovat Hesarin toimittajat jo pidemmän aikaa myllyttäneet. Mukaansa he ovat saaneet muita sankareita, kuten KE Hanna-Leena Hemmingin(tunnettu myös A-Talkista) ja Nykypäivän toimittaja Juha Pärssisen. On annettu kuvaa, jonka mukaan koko jäljellä olevan vuokrasopimuksen kesto jäisi valtiolle tappioksi. Olen tässä pohdiskellut tarjousta, jossa kaikki voittaisivat(ainakin jos uskomme Helsingin sanomia). Allekirjoittanut voisi tarjoutua etsimään tiloille uuden vuokralaisen. Kun HS lähtee siitä, että koko tulevan vuokra-ajan vuokrasumma jää veronmaksajan tappioksi, niin jokainen euro, jonka korvaavan vuokralainen maksaisi, olisi puhdasta voittoa. Vaikkei minulla ole mitään kokemusta alalta ja vaikka menossa on taantuma, epäilen, ettei minulle tuottaisi vaikeuksia vuokrata tiloja eteenpäin vähintään 80%:lla nykyisestä vuokrasta. Vaikka 10 % komissiolla, minun ei tarvitsisi huolehtia enää omasta taloudellistesta tilanteestani ja valtion vuokratappio tippuisi alle kolmannekseen. HS nuoret toimittaja ja Nypän Pärssinen varmaan voisivat minun esitykseeni suostuakin, mutta ehkä Virkkunen HS:ssä ja Iloniemi Nypässä myöntelisivät, että eihän nämä perustoimittajat oikein ymmärrä. Tosiassa kokenut kiinteistöalan ammattilainen saisi varmasti vähintään 95%:a vuokrakertymästä, todennäköisesti 100%.

No vakavasti ottaen vuokrasopimuksissa on kyse tietenkin siitä, että vuokranantajan haluavat rahansa sopimuksen edellyttämällä tavalla, kuten pitääkin, ja valtiolla on velvollisuus tämä asia hoitaa. Kun tilat kuitenkin ovat lähinnä toimistokäytössä, on vuokranantajalle herttaisen sama, kuka siinä on vuokralla, kunhan kiinteistön arvo ei heikkene. Toki heillä voi olla halu siirtotilanteessa tehdä jotain tarkistuksia mahdollisesti jälkeen jääneeseen vuokraan, riippuen vähän alkuperäisen sopimuksen ehdoista, mutta eivät hekään halua tilojen oleva tyhjillään. Lisäksi tällaiset vuokranantajat ovat yleensä institutionaalisia sijoittajia, kuten eläkerahastoja, jotka haluavat ylläpitää suhteita suuren vuokralleottajaan - valtioon. Vuokranantajan intressi on saada oma tuottonsa, ei aiheuttaa vuokralaiselle ongelmia. Ja muuten uskooko joku, että virastoilta vapautuviin, yleensä hyvällä paikalla sijaitseviin tiloihin, ei löytyisi korvaavia vuokralaisia. Kun katsoo vuokrasopimuksesta meuhkaavia henkilöitä, voi todeta, että pikkuapinat on laitettu elämöimään, jotta saataisiin turhasta asiasta kohu. Vakavasti otettavat alueellistamiskritiikot, kuten esimerkiksi Vapaavuori ja Soininvaara, haluavat profiloitua muissa alueellistamisongelmissa.

No sitten oikeisiin kansantaloudellisiin ongelmiin... On selvää, että alkuvaiheessa virastojen siirrosta syntyy kustannuksia, mutta mistä uudistuksista ei syntyisi. Virastot kuitenkin siirretään pysyvästi, jolloin pitkäaikaisvaikutuksiin keskittyminen on olennaisinta.

Tosiasiallisesti monen viraston (ei kaikkien) siirtäminen on kansantaloudellisesti ja valtiontaloudellisesti kannattavaa sekä positiivistä niin pääkaupunkiseudun kuin vastaanottavan paikkakunnan paikallistaloudelle. Helsingin seutu on maamme taloudellinen moottori, jonka ripeä kasvu on kansantalouden kasvun perusedellytys. Helsingin seudun kasvun rajana on juuri toimitilojen ja asuntojen puute, ei työn puute. Kun virkamiehiä, joiden palkka valtakunnallisesti katsoen on hyvä, mutta pääkaupunkiseudun kannalta ehkä keskinkertainen, siirretään muualle Suomeen, heidän käyttämänsä toimistotila yleensä keskustassa tai Pasilassa vapautuu samoin kuin heidän asuntonsa. Toimitilat ja asunnot täyttyvät tämän jälkeen ihmisíllä ja yrityksillä, jotka ovat tilan ja asuntojen puutteen vuoksi jääneet syntymättä, mutta jotka syntyessään maksavat enemmän veroja, niin valtion kuin Helsingin kaupunginkin kassaan. Nämä yritykset eivät myöskään markkinataloudessa syntyisi muualle, kun taas virasto voidaan siirtää.

Vastaanottavalle kaupungille taas virkamiestyöpaikat ovat yleensä hyvätuloisia työpaikkoja, jotka kasvattavat keskiansiotasoa ja verokertymiä. Niiden viemät asunnot ja toimitilat eivät myöskään estä ainakaan yhtä kannattavien yritysten syntyä kuin pääkaupunkiseudulla käytetyt asunnot ja toimitilat. Jos lisäksi joudutaan rakentamaan lisätiloja ja asuntoja johonkin, rakentamisen rajakustannus on paljon pienempi maakuntakeskuksissa kuin se on pääkaupunkiseudulla. Siten sellaisten virastojen, jotka voivat sijaita muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, sijoittaminen maakuntiin, ei ole kansantaloudellisesti ollenkaan päätöntä. Eri asia ovat Aalto -yliopiston kaltaiset valtakunnallisesti tärkeät hankkeet, jotka kannattaa sijoittaa pääkaupunkiseudulle, koska muualla niiden toiminta ei synnytä samanlaista uutta talouskasvua.

Lisäksi maakuntiin lähinnä sijoitetaan sellaisia virastoja, joihin soveltuvaa työvoimaa paikallisissa oppilaitoksissa koulutetaan(oma lukunsa on, kannattaisiko näitä oppilaitoksia olla nykyinen määrä) ja jolla alueellistamismaakunnassa on erityisosaamista.
Silloin ne parhaimmillaan tukevat paikkakunnalle kehittyvää tietyn alan osaamisklusteria, kuten Seinäjoen maaseutuvirasto elintarvikeklusteria tai lääkelaitos Kuopion terveydenhuoltoteollisuusklusteria. Vähintäänkin ne tarjoavat virastoille uskollisen ja sitoutuneen henkilökunnan. Työntekijöiden perehdyttäminen vie aina aikansa ja on kallista, lisäksi työnantajan pitkälle kouluttaman henkilön menettäminen on aina kalliin investoinnin menetys. Työntekijälle itselleen siirtyminen muualle töihin on usein kannattavaa, mutta menettävälle virastolle ei. Jos hän siirtyy muualle hallintoon tai oman alansa yrityselämän palvelukseen, on siirto joskus yhteiskunnalle hyödyllinen, vaikka se menettävää virastoa harmittaakin. Maakunnassa sijaitseva virasto kuitenkin usein rajaa siirtymismahdollisuuden ulkopuolelle täysin toiselle alalle siirtymisen samalla paikkakunnalla, jolloin yksilöön investoitu osaamispääoma ei mene hukkaan(Helsingissähän jo pelkästään työssäoppimisvalmiudet omaavista oikeasti kyvykkäistä yksilöistä kilpaillaan). Tätä näkökulmaa ei koskaan kuulla Hesarista.

Kaiken lisäksi maakuntiin sijoittaminen todennäköisesti pitkällä aikavälillä pienentää palkkakustannuksia, kun toisaalta työntekijät eivät joudu maksamaan pääkaupunkiseudun elinkustannuksia ja toisaalta työnantaja ei joudu yhtä ankaraan palkkakilpailuun yksityissektorin kanssa, kuin Helsingissä joutuisi. Kun palkkakustannukset pysyvät virkamiesten osalta kurissa on ainakin yksi varma voittaja: yksityisellä työskentelevä suomalainen veronmaksaja. Tätäkään et koskaan kuule Hesarista.

Helsinkiin pitää tietysti myös alueellistetuista virastoista edelleen matkustaa asioita hoitamaan ja se maksaa, mutta jatkuvasti vähemmän. Omalle työpaikallenikin ollaan jo suunnittelemassa sellaisia videokonferenssilaitteita, jotka saa minutkin tuntemaan itseni melkein Jedi -neuvoston jäseneksi – vaikkei se olekaan mikään alueellistamiskohde. Silloin Hesa -kokousten määrä vähenee.

Voidaan siis kokonaisuutena sanoa, ettei alueellistaminen pitkällä aikavälillä välttämättä ole lainkaan kallista, vaikka alussa kustannuksia tietysti tuleekin.