Hei, me sählätään veropolitiikkaa

Vanhasen-Kataisen hallitus alkaa lähestyä kautensa loppusuoraa. Kauden alkupuolella Katainen kierteli julistamassa, kuinka hän rakentaa verotusta, joka edesauttaa talouskasvua, kannustaa työhön, varmistaa julkistalouden kestävyyden ja edistää kestävää kehitystä. Jyrki on tunnetusti kova poika puhumaan. Nyt on aika tutkailla, onko sanoja seurannut myös tekoja ja, jos on, millaisia.

Suurina linjoina aloitettiin ruuan alvin alennuksella, jolla epäilemättä edistettiin jotain mainituista tavoitteista. Seuraavaksi toteutettiin Kataisen vaalilupaus alentaa eläkkeiden verotusta suhteessa palkansaajiin. Näin sitä talouskasvua ja työntekoa edistetään! No näiden perusratkaisujen jälkeen on hauskaa ryhtyä katsomaan suppeampiin maksajaryhmiin kohdistuvaa verolainsäätämistä, jota Katainen on johtanut.

Heti vaalikauden alussa Katainen ryhtyi säätämään perintöverotusta puolueensa näköiseksi. Menemättä siihen, onko perintövero se vero, jota Suomessa ensimmäisenä pitäisi alentaa, melkoinen soppa siitä uudistuksesta saatiin aikaan.

Aluksi Kataisen ajatus oli alentaa hiukan veroa kaikilta ja vapauttaa maa- tai metsätalousomaisuutta taikka yritysomaisuutta perivät veroista. Tässä kohdassa alkoi kuulua kysymyksiä Kataisen suunnitelmien perustuslainmukaisuudesta kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta. Samalla keskusteluun nousivat ongelmat siinä, että Kataisen suunnitelma mahdollistaisi yritysmuotoon paketoidun rahan lahjoittamisen ilman veroja. Vasta-argumenttina hallituksen suunnitelmia puolusteltiin työllisyyteen ja yrittäjyyteen kannustavaksi. Samalla esitettiin, että ainahan sitä voi lähteä avaamaan taseen. Vähän aikaa asian kanssa pähkäiltyään Katainen esikuntineen joutui toteamaan, ettemme me osaa näitä taseita aukoa emmekä kirjoittaa pykäliä perustuslainmukaisesti.

Lopputuloksena yritysten ja maatalouden sukupolvenvaihdokset olivat jumissa, kun perheet odottivat Kataisen lupaamaa uudistusta, jota lopulta ei osattu tehdä. Sukupolvenvaihdosten lykkääminen tunnetusti edistää Kataisen suuria tavoitteita.

Seuraavaksi Katainen lähti sotkemaan puukauppaa. Olen kirjoittanut asiasta aiemmin, enkä lähde toistamaan puheitani. Mutta facebook -ryhmää lainaten, ei mennyt niinku Strömssössä. (liitännäislinkki)
Saatuaan hyviä kokemuksia perintöveron uudistamisesta ja määräaikaisesta puun myyntitulon verovapaudesta hallitus totesi, että kolmas kerta toden sanoo: Yhdistetään molemmat. Säädettiin laki, jossa määräaikaisesti annettiin pelloille luovutusvoittoverovapaus, joka tulee voimaaan, jos komissiosta saadaan lupa. Kuten arvaa, peltokauppa meni sekaisin, kun odotettiin tuleeko uudistusta vaiko ei. Viranomaiset, konsultit ja muut viljelijöiden sidosryhmät valmistautuivat velvollisuuksiensa mukaisesti toimimaan lain mukaisesti.

No komissiosta tuli Suomen hakemukselle raaka hylky. Katainen joutui taas perumaan suunnitelmat. Hallituksen suunnitelma olisi pienentänyt verotuloja hallituksen esityksen mukaan 5 miljoonaa euroa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko hallituksen projekti maksoi, kun otetaan huomioon kaikkien virkamiesten ja muiden asian parissa askarrelleiden palkat. Työllisyyttä tietysti parannettiin, jos tarkoitus oli kasvattaa turhan virkamiestyön määrää yhteiskunnassa.

Seuraavaksi agendalla on ilmeisesti yritysverotuksen uudistaminen. Sekä yhteisöveroa että pääomatuloveroa on tarkoitus uudistaa. Olen kuullut kaupungilla juttuja siitä, kuinka taseita tyhjätään veronkorotusten pelossa. Toivottavasti Katainen nyt vie sen uudistuksensa loppuun, ettei taas sotketa asioita ja lopulta todeta, ettei tästä mitään tuu. Tässä puhuttaisiin jo fiskaalisestikin merkittävästä sotkusta. Pahalta kuitenkin näyttää: vaalit lähenevät ja työurien sekä YLE:n rahoituksen uudistamisessa hallitus on tunnetusti osoittanut suurta rohkeutta. Hallitushan on ilmeisesti halunnut välttää kaikki aiemmat ikävät päätökset, jotta sillä riittää voimia puolustaa rahan lainaamista Kreikkaan. No korkotuoton TOIVOSSA on ilmeisesti hyvä elää.

Pahaa pelkään, että Hetemäen työryhmästä tulee perusteltu ehdotus, jonka Kataisen esikunta räpeltää pilalle. TOIVOTTAVASTI olen nyt pahasti väärässä pelkoineni.

Kokoomuksellahan on nykyisin tapana järjestää erilaisia tapahtumia vanhaa komedianimeä mukaillen. Tapahtumista tehdään yleensä iloinen lastenjuhlamainoksen näköinen juliste. Tässäpä vinkki Bob Helsingille:

Iso iloisilla väreillä väritetty juliste, jossa Jyrki Katainen pepsodenthymyineen ratsastaa sinipunavihreällä elefantilla posliinikaupassa ja metsästää itse rikotulla haavilla veroperhosta. Haavilla husiessaan Jyrki on jo ehtinyt saamaan reiän posliiniesineeseen nimeltä järkevä alvi, särön esineeseen työntekoon kannustava tulovero ja rikki esineet puukauppa, peltokauppa ja sukupolvenvaihdokset. Nyt Jyrki elefantteineen on syöksymässä kohti kaupan hienointa ja kalleinta esinettä. Esineen nimi on yritysverojärjestelmä. Kaupan ikkunassa Taru Tujunen ja Henna Virkkunen kiillottavat talkoohanskoineen ikkunalasia, jossa lukee syvän sinipunavihreällä: HEI, ME SÄHLÄTÄÄN VEROPOLITIIKKAA!

Kommunismiko kaunis ajatus?

Facebookissa luettu keskustelu herätti pohtimaan usein kuulemaani väitettä, jonka mukaan kommunismi on kaunis ajatus, mutta se vain ei toimi.

Lähdetäänpä avaamaan ajatusta. Perinteisestihän on ajateltu, että siirtymällä kommunismiin luodaan uusi ihminen, joka pyyteettömästi työskentelee parhaan kykynsä mukaan hänelle parhaihen soveltuvassa tehtävässä. Tällä tavalla älykkäästi kykynsä mukaan parhaaseen tehtävään sovitetut ihmiset tuottaisivat maksimaalisen määrän hyvää, joka pääsääntöisesti jaettaisiin joko tasan taikka tarpeen mukaan. (Ilmeisesti tavoitteena ei ole jakaa esimerkiksi ruokaa sillä tavoin tasan, että 150 cm pitkä nainen saa yhtä paljon ravintoa kuin 190 cm pitkä mies).

Hyvyyden utopistit pääsääntöisesti ajattelevat, että edellä kuvatussa kappaleessa kuvattu onnenmaa olisi saavutettavissa, jos ihmiset vain olisivat valmiita pyyteettömaästi ja loputtomasti työskentelemään suuremman yhteisen hyvän puolesta.

Itse en tietenkään ajattele, että ihmiselle luontainen pyrkimys menestykseen ja hyvinvointiin myös yksilönä, eikä pelkästään osana kollektiivista kokonaisuutta, olisi jotenkin vastenmielinen ja filosofisesti väärä ihmisluonne. Jos näin kuitenkin olisi, olisiko kommunismi siinäkään tilanteessa kaunis ajatus?

Kommunismin ajatushan tietysti lähti materiaalisen hyvän jakamisesta. Kaikille tarpeen mukaan leipää, makkaraa ja lämmityshalkoja. Siinä tilanteessa kommunismi saattoi antaa järkevältä näyttävän illuusion siitä, että ryhdytään tuottamaan kauheasti leipää, makkaraa sekä halkoja ja tämän jälkeen jaetaan ne tasan. Mutta mitenkäs se tapahtuisi nyky-yhteiskunnassa?

Jos uskoisimme, että ilman markkinataloutta olisi mahdollista ohjata ihmiset tehtäviin, joihinka he parhaiten soveltuvat ja saada heidät parhaan kykynsä mukaan toimimaan näissä yhteiskunnallisen hyvän tuotantotehtävissä, niin kuinka määriteltäisiin se, millaista yhteiskunnallista hyvää lähdettäisiin tuottamaan?

Ihmisten ominaisuudet lähtökohtaisesti perustuvat geeneihin ja ympäristötekijöihin. Kun ihmisillä on erilaisia geenejä ja he ovat kasvaneet erilaisissa ympäristöissä, he lähtökohtaisesti haluavat erilaisia asioita. Minulle hyvää elämää edustaa esimerkiksi oluen juonti, lautapelien pelaaminen sekä selkärangattomasta talouspolitiikasta keskusteleminen, vaikkapa Mahlamäen ja Vepsäläisen kanssa. Olen kuitenkin melko varma siitä, että jo pelkästään Suomessa (puhumattakaan koko maailmasta) on paljon ihmisiä, joiden mielestä se kommunismin hyvä, jonka kasvattamiseen maailmassa pitäisi pyrkiä ja joka tulisi kaikille mahdollistaa, ei ole mahdollisuus keskustella kaljalasin ääressä talouspolitiikasta Kalle Isotalon kanssa.

Kun nykymaailmassa markkinatalous ohjaa sekä kysynnän että tarjonnan kautta ihmisiä ponnistelemaan ja jakamaan tuotantotekijöitä vastaamaan siihen materiaalisen hyvän ja henkisten palveluiden tarpeeseen, jonka samat ihmiset kysynnällään aiheuttavat, ei pelkkä pyyteetön ihminen ponnistelemassa yhteisen hyvän puolesta riitä tekemään kommunismista kaunista ajatusta. Meidän pitäisi joko saada kaikille yhteinen käsitys siitä, mikä on samanlainen hyvä elämä kaikille yhteiskunnan jäsenille (leipää ja sirkushuveja kenties?) tai sitten tarvitsemme valtaisan kyvykkäitä hallintovirkamiehiä, jotka osaavat viisivuotissuunnitelmissaan allokoida tuotantoresurssit tuottamaan ja kehittämään oikeat määrät kaikkia ajateltavissa olevia hyödykkeitä ja vielä jakaamaan ne reilusti, mutta ihmisten erilaiset tarpeet ja mieltymykset huomioon ottaen. Siinäpä paratiisin virkailijoille purtavaa pähkinää...

Jatketaan kuvittelua siitä, että ideaalinen kommunistinen ihminen on niin viisas, että se osaa tämän resurssiallokoinnin ja lopputuotteiden tarveharkinnan tehdä markkinataloutta paremmin tai sitten joku korkeampi viisaus tietää mitä ihmisen kuuluu haluta. Seuraavaksi herää kysymys siitä, eikö henkinen vapaa-ajan hyväkin pidä kommunistisessa yhteiskunnassa tasata siten, että kaikilta otetaan kyvyn mukaan ja kaikille jaetaan tarpeen mukaan.

Mitenkä tarveharkinnassa otetaan huomioon se, että toiset ovat kauniimpia, juttuisampia, nopeampia hiihtämään taikka parempia laulamaan kuin toiset. Jos tuotannon lopputuotteet jaetaan tasapuolisesti, niin kyllä kai reilulla tavalla yksilölliset tarpeet huomioon ottaen tulisi jakaa myös esimerkiksi oikeus onnelliseen parisuhteeseen, hyviin ystäviin, kivoihin työkavereihin tai tyydyttävään seksielämään. Joiltain liika hyvä pois ja toisille lisää... UUSJAKO

Olisihan se aika väärin, että ihmisten työpanoksillaan tuottama hyvä jaetaan reilusti kaikille tarpeet huomioon ottaen, mutta parisuhde- taikka ystävämarkkinoilla markkinat jylläisivät. Toisillahan on vaikka kumppaninhaussa tai siviilielämässä ystäviä etsiessään paljon suurempi markkina-arvo kuin toisilla. Kommunistisessa ideaaliyhteiskunnassa tämä markkina-arvo ei voi antaa oikeutta onnellisempaan elämään kuin muilla, kun kerran ihmisen korkeampi markkina-arvo työmarkkinoillakaan ei saa johtaa parempaan asemaan. Pelkistettynä esimerkkinä voidaan ottaa ruma, sosiaalisesti taidoton yksinäinen mies, joka osaa tehdä tietokoneella sellaisia ihmeellisyyksiä, joista maksetaan markkinatalousyhteiskunnassa hyvää palkkaa(terkkuja Henrille;). Olisi se väärin, että hänen korkea työmarkkina-arvonsa konfiskoitaisiin valtiolle, mutta muiden häntä korkeampaa sosiaalista markkina-arvoa ei yritettäisi hallinnollisilla toimenpiteillä tasata.

Yhteiskunnan pitäisi siis ryhtyä allokoimaan paitsi leipää ja makkaraa, myös sosiaalista hyvää tyyliin, jonkun nyt pitää tämänkin yksilön kanssa seurustella tai olla tämän yksilön kaveri, eikä ihmisellä ole vapautta päättää keiden kanssa talouspolitiikasta keskustelee tai ylipäänsä siitä, keskusteleeko yhteiskunnan valitsemien ystäviensä kanssa talouspolitiikasta.

Minä en pitäisi tällaista hallinnollista hyvän elämän kuvitteellista allokointilaboratoriota kauniina ajatuksena paratiisista. Mutta kuvitellaanpa millaisilla toimenpiteillä aiemmin kuvattua hallinnollisen allokoinnin paratiisia lähdettäisiin rakentamaan.

Ensimmäisenä ongelmana tulisi esiin se geenien ja ympäristötekijöiden synnyttämä ihmisten erilaisuus. Kun kommunistinen allokointiyhteiskunta lähtee ajatuksesta, että jokaiselta otetaan kykyjen mukaan, mutta heille annetaan tarpeiden mukaan, nousee ongelmia. Jottei hallinnollinen yhteiskunnallisen hyvän allokointi kokoajan vaikeutuisi, pitäisi tarpeiden olla mahdollisimman samanlaisia, eli ihmisillä pitäisi olla mahdollisimman samanlaiset geenit ja heidän pitäisi elää mahdollisimman samanlaisessa ympäristössä. Kommunistinen utopia siis vaatisi mahdollisimman samanlaisia hallinnollisesti hyviksi päätettyjä geenejä. No kuten tiedämme, biologia ei tue samanlaiset geenit omaavien ihmisten keskinäistä lisääntymistä perinteisellä tyylillä. Kommunistisessa utopiassa siis luultavimmin lisäännyttäisiin kloonauksen kautta. (Marx tunnetusti tiesi kaiken ja arvasi kloonauksen olevan tuloillaan) Ympäristötekijäthän kommunismi on aina pyrkinyt kaikille lapsille tekemään samanlaisiksi, mutta se on ihmisten ympäri maailmaa asuttamien maa-alueiden ominaisuudet huomioon ottaen haastavaa.

Jos tässä ällöttävän kuuloisessa tarpeiden yhtenäistämisessä jonain päivänä onnistuttaisiin siten, että geenit ja ympäristötekijätkin saataisiin samanlaisiksi, niin silloin ihmisten kyvytkin olisivat samanlaisia, eli heiltä olisi otettavissa yhteiskunnan tarpeisiin vain samanlaista kykyä. Jo tämä olisi ongelma, modernissa yhteiskunnassa kun tarvitaan erilaista osaamista. Ja kaiken hyväksi modernissa yhteiskunnassa tarvitaan erilaista työtä. Jos ihmisellä pitää olla samanlaiset ympäristötekijät, hän ei voi tehdä erilaista työtä, koska silloin hänkin kehittyy erilaiseksi ja myös hänen tarpeensa monimutkaistuvat. Jotta ihmisten tarpeiden eriytymiseen johtava kehitys voidaan estää, eletään kommunistisessa utopiassa luultavasti yksilökohtaisessa omavaraistaloudessa.

Voi sitä ihanuutta millaista olisi elää yllä kuvitellussa kommunistisessa utopiassa. Ja siihen siirtyminenkin jossain vaiheessa edellyttäisi joko sitä, että kaikki ihmiset joko päätyisivät päättämään, millainen utopia on ihmiselle hyvä paikka elää ja olla yrittämättä, tai sitten jonkun/joidenkin rajoitetumman porukan pitäisi se lopullisesti päättää muiden puolesta. Pääsääntöisestihän kommunismistista elämänsäätelyjärjestelmää on pyritty synnyttämään suuren ja viisaan johtajan johdolla.

Olisihan se kyllä melkoinen ihminen se utopian kommunisti, joka vapaaehtoisesti toteaisi, että suuri osa asioista, joita hän hyvinä tässä maailmassa pitää, onkin huonoja ja huonot asiat päinvastoin hyviä... Hetken mietittyään hän vielä toteaisi, että ei sillä niin vahinkoa, vaikka itse olisin geenieni viimeinen kantaja.

Kyllä tässä väistämättä päätyy siihen, että jos kommunistisessa utopiassa on jotain kaunista, niin se on ainakin nykytaidetta. Minä en nimittäin mitään kaunista näe, vaikka kuinka katson.

Arkkipiispanvaalista ja kirkosta

Näin pääsiäisen aikaan on vanhan piispanvalitsijamiehen hyvä pohtia kirkon asioita. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispuudesta käytiin taannoin tiukka ja repivä kisa. Asetelmaksi ainakin julkisuudessa muodostui libeeraalit vastaan konservatiivit jako. Eroavaisuuksista korostettiin ennen kaikkea naispappeuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Koko vaaliprosessi ja sen ympärillä käyty keskustelu tuppasi synnyttämään minussa monenlaisia ärsytyksen tunteita. Pääasia ei ollut niinkään ehdokkaiden erot tai oikea kristinuskon tulkinta, vaan uskonnonvapaus, kirkon ja yhteiskunnan rooli sekä ennen kaikkea yhteiskunnan yleisen mielipiteen huomioon ottaminen kirkollisessa päätöksenteossa.

Kaikkein ärsyttävintä keskustelussa oli se, että ihmiset, jotka eivät koe olevansa uskovaisia tai joiden elämässä kirkolla taikka raamatulla ei ole merkittävää roolia, haluavat määrittää sen, miten uskovaisten tulisi uskoa. Milloin kukakin lausui asiasta tasa-arvokysymyksenä taikka yhdenvertaisuuskysymyksenä. Ajatuksena oli, että kirkon tulisi noudattaa samankaltaisia periaatteita, joita esimerkiksi julkishallinnossa sovelletaan. Nämä periaatteethan ovat syntyneet lainsäädäntöprosessissa, jossa on määritetty edustuksellisen demokratian käsitys siitä, mikä on oikein.

On hyvä, että julkishallinnossa ei saa syrjiä ketään asiattomasti. Ei kuitenkaan voi olla niin, että uskonnon harjoittamiseen tulisi soveltaa samaa käsitystä asiattomuudesta kuin yhteiskunnan hallintotoiminnassa. Uskonnollisen yhdyskunnan pitäisi olla yhteisö, jossa samalla tavalla uskovat ihmiset toimivat yhteisen uskonsa puitteissa. Tällaiseen toimintaan yhteiskunnan tulee puuttua vain silloin, jos ollaan rikkomassa keskeisiä ihmisoikeuksia. Tällaisia ovat vaikkapa lapsen oikeudet taikka fyysisen koskemattomuuden suoja. Sitä vastoin vaikkapa tietynlaisten ihmisten palkkaamatta taikka siunaamatta jättäminen ei voi olla sellainen asia, josta päättäminen ei kuuluisi uskonnollisen yhteiskunnan itsensä päätettäväksi.

Suomessa tuntuu olevan vallalla käsitys, jonka mukaan luterilainen uskonnonvapaus on paljon suppeampi kuin muiden uskonnollisten yhteisöjen uskonnonvapaus. Luterilaisilta vaaditaan sellaista tasa-arvo- taikka syrjimättömyyslainsäädännön soveltamista, jota muilta ei edellytetä. Ortodoksit ja muslimit saavat esimerkiksi syrjiä naisia tavoilla, jota luterilainen kirkko ei ole hyväksynyt kymmeniin vuosiin ilman kummempaa mölyä.(Islamista toki mölytään, mutta korostaen ihan jotain muuta, kuin vaikka naisen roolia jumalanpalveluksissa). Muut uskonnot saavat pitää vanhat käytäntönsä, mutta luterilaiselta kirkolta vaaditaan yhä laajempaa sopeutumista maassamme vallitsevaan yleiseen mielipiteeseen.

Mielestäni uskonnonharjoittamisvapautta tulee rajoittaa hyvin pidättyväisesti, mutta ennen kaikkea sitä tulee rajoittaa kaikilta uskontokunnilta samalla tavalla. Jos siis maalliset säännökset velvoittavat luterilaista kirkkoa vaikkapa kieltämällä naisten syrjinnän työhönotossa, saman säännön tulee sitten koskea esimerkiksi katolisia tai muslimeja. Edes kirkon verotusoikeudella ei voida perustella luterilaisten negatiivista erityiskohtelua, kun yhtäläisen verotusoikeuden omaavalle ortodoksikirkolle ei esitetä samoja vaateita.

Sinänsä laissa säädetyt syrjimättömyyskiellot ovat pääosin kannatettavia asioita ja ainakin minä henkilönä kannatan vaikkapa naispappeutta, mutta asian päättämisen tulisi olla vain ja ainoastaan kirkon asia. Jos kirkko haluaa soveltaa tasa-arvolainsäädäntöä, se toki voisi niin päättää, mutta omasta tahdostaan eikä kenenkään pakottamana.

No millainen kirkon sitten pitäisi olla? Itse suhtaudun jossain määrin epäilevästi valtiokirkkojärjestelmään, mutta jos sellainen on olemassa, tuleeko oikeasti pyrkiä yhteen yleisesti hyväksyttyyn luterilaiseen uskoon? Kirkossa on ihmisiä, jotka uskovat, että raamattu on kuin laki, jota tulee tulkita sanamuodon mukaista tulkintaa soveltaen. Eli siis Jumalan sana on puhtaasti ja ilman joustonvaraa yksilöity raamatun sanaan. Tässä tietysti nousee kysymys siitä, miten yleiskielen muutos vaikuttaa Jumalan sanan tulkintaan. Sanoilla kuin tänä päivänä ei ole sama merkitys kuin niillä oli vaikkapa raamatun tekstien kirjoitusajankohtina. No, voihan se olla, että Jumala ohjaa yleiskielen muutosta ja haluaa päivittää uskoa juuri sen verran.

Toisessa ääripäässä on varmasti ajattelumalli, jossa raamatusta etsitään enemmänkin kantavia periaatteita ja eettisiä ohjeita. En ole teologi enkä väitä kaikkea uskonnontulkintaa osaavani tehdä, mutta epäilemättä on niin, että kirkossa on lukuisia täysin perusteltuja tapoja uskoa raamattuun. Kysymyshän on juuri uskosta. Luterilaisessa uskossa on tiettyjä yhteisiä piirteitä, mutta on selvää, että suomalaisen kirkon piirissä on täysin erilaisia tapoja uskoa Jumalaan ja tulkita hänen kirjaansa.

Kaksi arkkipiispaehdokasta varmasti edustivat erilaisia tapoja tulkita raamatun sisältöä. Arkkipiispan vaalista siis haettiin hengellistä johtajaa johtamaan seurakuntaa, joka ei yksiselitteisesti usko samalla tavalla, ja valinta tehtiin kahden eri tavoin, joskin varmasti vilpittömästi, uskovan ihmisen välillä. Minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi yritetään pitää yllä illuusiota yhtenäisestä kirkosta, kun se ei ilmeisesti sellainen ole. Miksi ei voitaisi tehdä niin, että luterilainen kirkko korostaisi yhtenä kokonaisuutena niitä asioita, joista Suomen luterilaiset ovat samaa mieltä. Samalla luotaisiin tasapuolinen jäsenmääriin perustuva rahanjakojärjestelmä kirkon piirissä toimiville eri raamatuntulkintaa edustaville ryhmittymille ja annettaisiin heidän uskoa kuten haluavat.

Omissa piireissään kirkon eri ryhmittymät voisivat korostaa omia tulkintojaan, levittää omaa uskontulkintaansa ja käännyttää ihmisiä juuri heidän käsitykseensä uskosta. Voisi olla tiukan laintulkinnan luterilainen ryhmittymä, vähemmistömyönteistä raamatuntulkintaa korostava ryhmittymä ja vaikkapa tehokasta ja kätevää ristiäis-, hää-, ja hautajaispalvelua korostava poppoo. Jokainen uskoisi ja levittäisi uskoaan tavallaan, rahat jaettaisiin reilusti ja pyrittäisiin yhdessä käyttämään tehokkaasti Suomen laajaa kirkollista infrastruktuuria.

Kirkkohan ei ole mikään poliittinen järjestö, jossa pyritään edistämään jotain yhteiskunnallista tavoitetta ja jossa sitoudutaan kompromisseihin yhdessä asiassa, jotta voitaisiin saavuttaa jotain tärkeämpää toisessa asiassa. Ainakin itse olen ymmärtänyt, että kyse olisi omasta ja lähimmäisten iänkaikkisesta elämästä, jonka uskovaiset saavuttavat Jumalan armosta. Jos pelissä on sielun kohtalo iäksi ja asia ratkaistaan yksin Jumalan tahdon mukaan, niin ei siinä paljon kompromisseille tilaa jää. Kun nyt kuitenkin kaikki ilmeisesti uskovat, että Jumala -eikä Suomen kirkolliskokous- päättää, onko homous synti tai johtaako naispappeuden hyväksyminen kadotukseen, niin eikö tämän asian ratkaiseminen voitaisi jättää Jumalan tehtäväksi? Omaa tulkintaansahan jokainen voisi eri vaihtoehtojen välillä keikkuville parhaansa mukaan perustella. Tuomiot jakaisi kuitenkin Jumala.

Vanha sanonta kuului: Herra yksin tietää, vaan ei kerro. Nyt kyse ei ole siitä, etteikö Herra olisi kertonut, vaan siitä, että sanan tulkit ovat eri mieltä siitä, mitä se Herra kertoi. Jos siis henkilö uskoo, että suuntautumistaan katumaton homo pääsee taivaaseen, niin henkilö liittyy sellaista tulkintaa edustavaan ryhmittymään. Jumala sitten tuomiopäivänä kertoo, menikö oikein.

Joka tapauksessa tuo repivä arkkipiispakisa ja muut kirkon taistot ovat irvokkaita ennen kaikkea siksi, että ainakin oma käsitykseni tuntuu olevan se, että Jumalan tahdon sijaan keskeisellä sijalla tuntuu olevan kirkollisveronmaksajan tahto. Niin paljon kuin yleensä veronmaksajan edun huomioon ottamista kannatankin, ei tässä asiassa mielestäni voida mennä sen suomalaisen enemmistön ehdoilla, joka näkee kirkon lähinnä palveluntuotanto-organisaationa.

Kirkko pelkää, että olemalla jostain asiasta jotain mieltä, se menettää kirkollisveron maksajia. Siis niitä suomalaisia, joiden elämässä kirkolla ei ole muutaman palvelun tuottajaa kummempaa roolia. Kirkon toimintaa kuitenkin tuntuu päällimmäisenä ohjaavan pelko tämän vähintäänkin laiskasti uskovan massan verojen menettämisestä. Pyritään olemaan ottamatta mitään sellaista kantaa, joka ärsyttää tätä suurta massaa.(Tämä on muuten tuttua politiikastakin) Väistämättä tulee mieleen Jeesuksen ajan ahneet rabbit ja uskonpuhdistusta edeltänyt rahanahne katolinen kirkko. Kirkonkin tulisi muistaa että jos Jumala on olemassa, niin taivaaseen ei saa mukaan kirkollisverotuottoja.

Minulla on mielipide uskonasioista, kuten useimmista asioista tässä maailmassa, mutta laiskasti kirkkossa käyvään enemmistöön kuuluvana en voi mitenkään ajatella, että minun käsitykseni raamatuntulkinnasta tulisi laittaa elämän ohjenuoraksi vanhoillislestadiolaiselle taikka sitten hartaalle homoseksuaalille, jonka elämässä päivittäinen seurakuntaelämä on maailman tärkein asia. Yhtä älyttöminä pidän vaateita, joiden mukaan niiden, joille oikea raamatuntulkinta on jokseenkin vähäpätöinen asia tai se on merkittävä muusta kuin taivaspaikkaan tähtäävästä syystä(vaikkapa tasa-arvoihmiset)annettaisiin päättää raamatuntulkinnan sellaisten ihmisten puolesta, joille kyseessä on maailman tärkein asia.

Tämän kirkollisveroa maksavan massan jäsenenä säilymisestä kamppanjassa tunnuttiin kuitenkin erityisesti murehdittavan. Mitään ongelmia ei kuitenkaan tunnu olevan Luther-säätiön, hurmosherätysliikkeiden, lestadiolaisten taikka keskivertosuomalaisen makuun liian erikoisten vähemmistöjen karhaamisesta pois kirkon yhteydestä. Näin siitä huolimatta, että juuri näiden ihmisten elämässä kirkko on poikkeuksellisen tärkeä. Välillä tuntuu, että kirkon sloganiksi sopisi: Suomen luterilainen kirkko - uskovaiset älkööt vaivautuko!

Arkkipiispan vaalissa pyrittiin hakemaan isointa paimenta Suomen yhteiselle luterilaiselle laumalle. Valitulta henkilöltä tunnuttiin edellyttävän kykyä ratkaista yksiselitteisellä tavalla kirkkoa repivät teologiset erimielisyydet. Yleensä olen taipuvainen ajattelemaan, että valtakunnallisesti merkittäviä valintoja ei pidä uskoa miltei pelkästään varsinaissuomalaisiin käsiin, mutta tässä tilanteessa turkulaisten valitsijoiden tehtävä oli mahdoton. Ei nykyiselle kirkkokunnalla ole sellaista yhteistä luterilaista uskoa, joka pystyisi kaikkiin teologisiin kysymyksiin yhtenäisesti vastaamaan. Toivottavasti valittu piispa lähtee johtamaan kirkkoa kohti löyhää valtakunnallista organisaatiota, joka antaa ihmisten uskoa raamattuun tavallaan ja pyrkii tulkitsemaan raamattua ensisijaisesti siten, että Jumala on se, joka päättää, mikä on Jumalan tahto. Ei siis Suomen kirkolliskokous. Jos valinta osui tällaiseen mieheen, niin turkulaiset tekivät viisaan valinnan.

Maahanmuutosta, kiintiöpakolaisista ja rasismista

Viime aikoina on keskusteltu paljon otsikossa mainituista aiheista ja niin riskialtista kuin tähän keskusteluun osallistuminen onkin, päätin kantaa korteni kekoon.

Suomi on varmasti maa, jossa etniseen taustaan liittyvät ennakkoluulot ovat vahvoja. Omassa lapsuuden kotikunnassani ulkomaalaisväestö koostui yhdestä suomalaisen näköisestä Istanbulissa syntyneestä Berliinissä koulutetusta kauppatieteen tohtorista, joka oli rakkauden perässä Suomeen päätynyt. Mustalaisiakaan ei Laihialla suurissa määrin asunut, mutta aika ajoin Isonkyrön ja Kauhajoen vieraat kotipitäjääni rikastuttivat. No ilmeisesti nykyisin Laihia on monikulttuuristunut muutamalla uudella rakkauden perässä muuttaneella ja täsmällisin väliajoin eri nimellä aukeavan kebabravintolan pyörittäjillä - en tiedä vaihtuuko omistajaperhe aina nimen vaihtuessa.

Laihia varmasti oli ja on edelleen paikkakunta, jossa etninen tausta herättää ennakkoluuloja, niin mainio pitäjä kuin se muutoin onkin. En kuitenkaan pidä tällaista ”maalaisrasismia” kovin huolestuttavana. Suurella osalla ihmisistä kyseessä on tuntemattoman pelko, joka usein haihtuu nopeasti, kun oppii tuntemaan kyseessä olevan ihmisen. Näissä tapauksissa ennakkoluulot varmasti suurelta osin kuitenkin ovat kantaväestön ongelma. Henkilökohtaisia negatiivisia kokemuksia harvalla kuitenkaan mustalaisvähemmistön ulkopuolelta on.

Toki siinä tietysti ongelmia on, että Laihian kaltainen paikkakunta on otollinen alusta vaikka minkälaisen ulkomaalaisvastaisuuden kasvualustaksi, jos sellainen ilmiö suuressa mittakaavassa etenee.

Pienet maalaispitäjät ovat etnisten ennakkoluulojensa ohella(jotka nekin supistuvat sitä enemmän, mitä nopeammin kunnat muodostuvat keskuskaupunkiensa nukkumalähiöiksi) paikkoja, joissa pääsääntöisesti myöskään seksuaalivähemmistöt, poikkeavat uskontokunnat taikka muut vastaavat vähemmisöt varmasti kohtaavat enemmän ennakkoluuloja kuin isommissa kaupungeissa. Ilmeisesti kuitenkin on niin, että isoissa kaupungeissa ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan vähentyvät paljon vähemmän kuin esimerkiksi ennakkoluulot seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tähän syynä on ilmeisesti se, että myös arjen kohtaamiset ovat olleet epämiellyttäviä. Parempi tunteminen ei ole lieventänyt ennakkoluuloja, vaan mahdollisesti on käynyt jopa päin vastoin. Tyypillisenä vertailukohtana voidaan pitää homoennakkoluuloja. On paljon helpompi vastustaa homoutta yleensä, kuin jonkun elämääsi haittaamattoman kunniallisen yhteiskunnan jäsenen taipumuksia erityisesti. Pidän melko ilmeisenä, että kaupungeissa on ollut kysymys ainakin osittain siitä, että sen etniseen vähemmistön elämäntapa ei ole ollut kantaväestön elämää haittaamatonta ja tämä on aiheuttanut koko ryhmään kohdistuvia ennakkoluuloja, jotka eivät johdu siitä, että ei tunne, vaan juuri siitä, että tuntee.

Käytännössä tämä voi ilmetä esimerkiksi kasvavina sosiaali-, tulkkaus-, erityisopetus- ja kotouttamiskuluina, rikollisuutena, järjestyshäiriöinä taikka naisten aseman polkemisena.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on varmasti euroopan suuri mustalaisvähemmistö. Maanosassamme on läpi vuosisatojen ollut kaksi merkittävää vähemmistöä: juutalaiset ja mustalaiset. Molempia valtaväestö on sortanut, syrjinyt ja jopa vainonnut. Silti toinen vähemmistö on ollut yliedustettu veropörssin kärkisijoilla, koulutustilastoissa sekä kulttuurielämässä ja aliedustettu vankiloissa, sosiaaliluukulla ja koulunkeskeytyksissä. Toisella vähemmistöllä taas asiat ovat juuri päinvastoin. Jotain juutalaiset siis väistämättä tekevät mustalaisia paremmin, vai väittääkö joku pokalla, ettei euroopan historiassa ole sorrettu juutalaisia.

Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, että eri kulttuuritaustan omaavien väestöryhmien elintavoissa on eroja, eivätkä kaikki kulttuurit ole yhtä hyviä. Kun pidämme työntekoa ja koulutusta hyvinä asioita, mutta toisaalta rikoksia, sosiaaliturvan varassa elämistä ja peruskoulun keskeyttämistä huonoina asioina, meidän on pakko tunnustaa, että juutalaisten kulttuurissa on joitain sellaisia hyviä asioita, joita mustalaiskulttuurissa ei ole. Tämä ei tarkoita, että toisessa kaikki on hyvää ja toisessa ei mikään, mutta se antaa yhteiskunnalle oikeuden sanoa, että nämä tietyt arvot ovat sellaisia, mitä yhteiskunnassa halutaan edistää ja nämä toiset taas sellaisia, jotka halutaan kitkeä. Se, että asioihin vastataan näin, ei ole rasismia. Se on toteamus siitä, että meillä on yhteiskuntana arvoja, joita haluamme nostaa jalustalle ja edistää. Arvoja, jotka halutaan muista paremmiksi tunnustaa.

Tiettyjen arvojen parempina pitäminen on eri asia kuin jonkin ulkonäköön perustuvan geneettisen ihmislajittelun kannattaminen. Genetiikasta en lukion oppimäärää enempää tiedä. Oletettavaa kuitenkin on se, että eri alueilla asuvalla väestöllä on erilaiset geeniperimät. Epäilen kyllä, että lainkuuliaisuus, fiksuus tai ahkeruus tuskin korreloivat ihon väripigmenttien kanssa. Ja joka tapauksessa kaikissa populaatiossa sisäinen eroavaisuus on ihan eri mittakaavassa, kuin eri populaatioiden väliset eroavaisuudet.

Genetiikkaan perustuvat ennakkoluulot siis ilmeisesti ovat puhdasta soopaa. Jos ongelmia jossain on, niin ne ovat peräisin niistä arvoista ja käsityksestä oikeasta ja väärästä, johon ihminen kasvaa. Siis näin pelkistetysti ympäristötekijöistä eikä geeneistä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on arvoja, joista avoimesti voimme olla ylpeitä ja joista voimme sanoa niiden olevan paljon parempia kuin arvot, joita noudatetaan monissa niistä maista, joista Suomeen tulevat ulkomaalaiset ovat kotoisin. Osa näistä arvoista on sellaisia, jotka meillä on oikeus vaatia Suomeen tulijoiden omaksuvan ja osa sellaisia, joiden omaksumista meillä on syytä suosia. Näiden ydinarvojen ulkopuolella vapaassa yhteiskunnassa luonnollisesti saa toimia kuten haluaa.

Meillä on oikeus edellyttää voimassa olevan lainsäädännön omaksumista, paikallisen kielen opiskelua, aktiivista hakeutumista itsensä elättämiseen, sitoutumista naisten ja lasten oikeuksiin, asunto-osakeyhtiön sääntöjen noudattamiseen ja niin edespäin. Jos tietyt etniset ryhmät tekevät paljon rikoksia, saavat muita parempia sosiaalietuuksia tai vaikkapa kieltäytyvät hyväksymästä kerrostalon pyykkihuoneen sääntöjä, on kantaväestön negatiivinen suhtautuminen väistämätöntä, eikä se johdu ennakkoluuloista, vaan negatiivisista kokemuksista. Tällaisiin epäkohtiin puuttumista ei saa vähätellä rasismina, vaan epäsuotavia ilmiöitä tulee vastustaa. Tämä tietysti on vaikeaa, kuten mustalaisten tilanteesta on todettava. Ratkaisuja ongelmiin on haettu vuosia ja silti ongelmat eivät tunnu katoavan. Lisäksi kun tuntemiseen perustuvia epämieluisia kohtaamisia on riittävästi, alkavat muun väestön ennakkoluulot kasvaa liian suuriksi ja suhteiden tulehtuessa syntyy ylilyöntejä myös toiseen suuntaan. Ongelmavyyhti on valmis syntymään.

Tulee muistaa myös se, että ennakkoluuloja ulkopuolisia tulokkaita kohtaan on aina ollut. Ja joissain määrin uudet erilaiset tulokkaat aina joutuvat ansaitsemaan paikkansa yhteisössä. Kuten vaikkapa uusi nuori työntekijä työyhteisössä. Heihinkin monesti ladataan ennakkokäsityksiä iän johdosta, jotka he omalla toiminnallaan joutuvat voittamaan. Tämä ei välttämättä ole reilua, mutta niin se tuppaa olemaan.

Kiintiöpakolaisista

YK on luonut kiintiöpakolaisjärjestelmän, jossa leireiltä poimitaan tietty määrä pakolaisstatuksen omaavia yksilöitä tiettyyn pakolaiskeskukseen, muiden jäädessä leireille. Tämä järjestelmä ja sen humanitaariset perustelut ovat asia, joka tulee uskaltaa ja voida kyseinalaistaa ilman, että kyseessä olisi rasismi. Ensimmäinen kysymys on tietysti se, kuinka suuri määrä kansainvälistä vastuuta tietyn maan olisi syytä kantaa kriiseistä kaukana maailmalla.

Vastaus siihen, paljonko resursseja ja verovaroja maailman pelastamiseen on syytä ohjata, on luonteeltaan poliittinen kysymys. Kun rahat ovat rajalliset, joudutaan aina peilaamaan vastakkain sitä, kuinka paljon resursseja ohjataan maailman vähäosaisille, paljonko omille enemmän tai vähemmän vähäosaisille, paljonko hyvinvointipalveluhillohötön rahoittamiseen ja paljonko työnteolla ansaitusta hyvinvoinnista jätetään työntekijöille itselleen. Tietysti ajatuksena voi olla sekin, että joltain osin maailman parantaminen on myös investoimista, mutta se on oma lukunsa.

Joka tapauksessa mielestäni on vaikea ajatella, että tietty sosiaalisen omatunnon tason määrittäminen taikka sen kohteen valitseminen olisi erityisen rasistista. Toki se voi olla sitäkin, mutta voi valinta perustua muuhunkin. Myös tämä muu voi olla negatiivistä, vaikkapa välinpitämättömyyttä muista ylipäänsä, eikä erityisesti rodun perusteella. Voi se perustua myös aitoon uskoon johonkin muuhun. Vaikkapa huoleen omassa elämässä nähdystä kurjuudesta tai uskoon markkinoiden kyvystä pitkässä juoksussa ratkaista ongelmia paremmin kuin virkatyönä tehdyn maailmanparantamisen. Joka tapauksessa halu leikata maailmanparannusresursseja, voi perustua rasismiin tai johonkin ihan muuhun.

No sitten jos halutaan jonkin verran maailmaa parantaa, tulee kysyä se, onko kiintiöpakolaisjärjestelmä järkevä tapa maailmaa parantaa. Onko siis järkevää ottaa tietty määrä suurella pakolaisleirillä olevista henkilöistä pois leiriltä ja jättää muut sinne. Tietysti näiden yksilöiden kannalta kiintiöpakolaisuus on hyvä juttu, mutta ne, jotka eivät cutista selviä, varmasti hyötyisivät enemmän leirien olojen parantamisesta taikka sotavoiman käytöstä niitä sortajia vastaan, joita pakoon leirille on lähdetty.

Selväähän on, että edes aitoa pakolaisongelmaa ei pystytä ratkaisemaan ottamalla esimerkiksi kaikkia darfurin tai palestiinan leireillä olevia pakolaisia länsimaihin, puhumattakaan alueista, joissa on vain kurjaa ja köyhää.

Onko kiintiöpakolaisjärjestelmä siis paras tapa ottaa sitä globaalia humanitaarista vastuuta? Toinen kysymys on sitten myös se, että ketä sieltä kannattaa ottaa? Ilmeisesti moni maa on valinnut juuri helposti sopeutuvat ja työllistyvät pakolaiset, siis rusinat pullasta. Suomi ilmeisesti on ottanut kaikkein hädänalaisimpia, siis sairaita, vammaisia ja vanhuksia. Näiden kohdalla siis on kyse juuri humanitaarisesta kiintiöpakolaisten ottamisesta, eikä taloudellista hyvinvointia Suomessa lisäävästä maahanmuutosta.

Kiintiöpakolaisten vastaanotosta keskusteltaessa tulisi siis määrittää se, kuinka paljon humanitaarista vastuuta halutaan kantaa ja se, onko kiintiöpakolaisjärjestelmä järkevä tapa kantaa tätä vastuuta. Esimerkiksi lausunnosta, jossa halutaan luopua kiintiöpakolaisjärjestelmästä, ei voida päätellä vielä juuri mitään lausujan kylmyydestä tai rasistisuudesta, jos ei samalla kysytä, miksi luovutaan ja tehdäänkö jotain sijaan.

Koko pakolaisuusjärjestelmä on varsin ongelmallinen, kun se aikanaan on luotu poliittisten toisinajattelioiden turvaksi ja nykyisin sitä yritetään soveltaa leireillä eläviin miljooniin ihmisiin. Maailman on muuttunut, mutta lainsäädäntö ei.

Samanlaisia ongelmia ilmeisesti vielä vaikeampina sisältyy myös muihin ei -työperäisiin maahanmuuttotapoihin, kuten turvapaikanhakujärjestelmiin ja perheenyhdistystapauksiin.

Maahanmuutto ylipäänsä

Maahanmuuttokeskustelussa menee nykyisin iloisesti sekaisin humanitaarisen vastuun kantaminen ja yhteiskunnan edun tavoittelu saamalla uusia työntekijöitä Suomeen. Joskus tavoitteet menevät käsi kädessä, mutta usein tilanne on se, että peruste on vain toinen edellä mainituista. No harvat varmaan vastustavat työperäistä maahanmuuttoa. Tässä asiassa ongelmana vain on se, millaista väkeä nykyinen järjestelmä Suomeen houkuttelee. Jos meillä on korkea veroaste yhdistettyna korkeaan sosiaaliturvaan, ei liene täysin mahdoton päätelmä, että järjestelmä houkuttelee enemmän niitä ulkomaalaisia, joiden ominaisuuksista ei markkinataloudessa makseta kovin paljoa.

Yhdysvaltainen monikultturismihan on pitkälti sitä, että saa maahan tulla, kunhan elättää itsensä työllään ja sitoutuu amerikkalaiseen lainsäädäntöön. Jos ensimmäistä rikkoo, elää köyhyydessä; jos taas rikkoo toista, joutuu vankilaan pitkäksi aikaa. Onko Suomessa samoin? On jotenkin hämmentävää, että euroopassa kehutaan paljon hyvinvointivaltiojärjestelmämme kotouttamisteollisuuteen satsaamia miljoonia ja pyritään hallinnollisesti mahdollistamaan oman kulttuurin, kielen ynnä muun säilyttämistä. Kuitenkin euroopassa kadut palavat, kotouttamispalvelut vievät yhä enemmän resursseja ja amerikka kerää miljoonia ihmisiä tekemään työtä vailla edes oikeutta asua maassa. Tämä kaikki siis terrorismin vastaisesta sodastakin huolimatta. Jossain asiassa amerikkalaiset ilmeisesti ovat meitä eurooppalaisia parempia. Taannoin economistissa otsikoitiin, että USA:n suurin vahvuus on se, että miljoonat ahkerat ja lahjakkaat ihmiset unelmoivat juuri siellä asumisesta. Se oli aika osuvaa.

No hyvinvointiyhteiskuntaamme olemme tuskin purkamassa ja verotuskin vaikuttaa olevan pikemminkin kiristymässä. Tässä tilanteessa meidän kuitenkin tulisi vastata siihen, miten me saamme houkuteltua ulkomailta juuri sellaisia maahanmuuttajia, jotka eivät tavoittele suomalaista sosiaaliturvaa, vaan mahdollisuutta tehdä työtä. Ja nimenomaan siten, että nämä tulijat parantavat huoltosuhdettamme, eli eivät tuo mukanaan kovin montaa yhteiskunnan elättiä. Samalla meidän tulisi tarkkaan miettiä sitä, mihin ulkomaalaisiin muutoin kuin maailmaparannusperustein satsattavat resurssit kannattaa ohjata. Itse uskoisin sen olevan kielikoulutus, ammattikoulutus ja suomalaisen yhteiskunnan sääntöjen opettaminen, eikä mihinkään vapaaehtoisuuteen perustuen. Samalla meidän tulisi asianmukaisesti ryhtyä tilastoimaan vähemmistöjen rikollisuutta, työttömyyttä, erityisopetuspalveluiden ja sosialiturvan käyttöä ja muita vastaavia seikkoja, jotta poliittisen päätöksenteon pohjaksi saataisiin kurranttia dataa.

Mitenkäs meidän sitten tulisi suhtautua monikulttuurisuuteen? Jos ihmisillä on työtä ja palkkatuloja, he kyllä pitävät huolta omasta kulttuuristaan ja kielestään, jos sen vielä tärkeäksi kokevat. Jos taas haluavat suomalaistua, niin mikäs siinä. Yhteiskunnan ei tähän tarvitsisi puuttua. Kyllähän maassamme jo nyt elää monia kulttuureita ja tapoja ihan ilman yhteiskunnan niihin kohdistamaa positiivista erityiskohtelua tai kannustamista.

Yhteiskunnan tehtävänä ei tule olla erilaisuuden ylläpitäminen. Siihen ihmiset osaavat omilla valinnoillaan pyrkiä. Yhteiskunnan tulee tukea rajoitettua yhtenäiskulttuuria, johon kuuluu esimerkiksi se, että aikuiset ovat töissä, lapset koulussa, naiset vapaita tekemään omat valintansa ja ihmiset elävät aiheuttamatta kohtuutonta harmia muille yhteiskunnan jäsenille.

Tällaisen ulkomaalaispolitiikan vaatiminen ei ole rasismia, kylmää, kuumaa tai edes taskulämmintä. Se on oikeutettua ja järkevää.

Lainsäätäjää kuohimassa

Perinteisestihän demokratioissa lähdetään siitä, että vapaissa vaaleissa valittu parlamentti säätää lait kansalta saamansa mandaatin nojalla. Tuomioistuinten rooliksi taas on nähty se, että ne sitten päättävät näiden lakien oikeasta tulkinnasta yksittäistapauksissa. Samalla erityisesti ylimmät oikausasteet tietysti antavat myös ennakkopäätöksiä, jotka täydentävät lainsäädäntöprosesseissa syntyneitä normistoja. Systeemiin kuuluu olennaisesti myös se, että tuomioistuinten tulee olla lainsäätäjästä riippumatomia.

Tämä lainsäädäntövallan ja käytännön lainsoveltamisen erottaminen tarkoittaa sitä, että lakeja ei lähtökohtaisesti suoraan yksittäistapauksiin kohdistuviksi ja lakia säätävillä kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta ratkaista sitä, miten yksittäinen yhteiskunnan jäsen on säädettyä lainsäädäntöä noudattanut. Kun kansaa edustavan eduskunnan enemmistö tunnistaa epäkohdan vallitsevassa oikeustilassa, on sillä mahdolllisuus muuttaa käytäntöä, mutta vasta seuraavasta tapauksesta alkaen. Se toiminta, joka tehtiin aiemman lainsäädännön(oikeustilan) vallitessa, jää ratkaistavaksi aiemman, vaikka sitten eduskunnan (kansan) enemmistön mielestä väärän, oikaustilan mukaisesti.

Tuomioistuinten ja lainsäätäjän vallanjakoa tuskin kukaan nykyisin kyseenalaistaa... Vai kyseenalaistaako sittenkin?

Rikospoliittisessa keskustelussa on nähtävissä halua yhdistää lainsäädäntövalta ja laintulkinta samoihin - demokratian ulkopuolisiin – käsiin. Välillä rikoksista annetaan rangaistuksia, jotka eivät tunnu vastaavan kansalaisten tai poliitikkojenkaan oikeustajua. Tällöin usein esitetään vaatimuksia rangaistusten koventamisen puolesta. Normaalisti prosessin kuuluisi toimia seuraavasti: Eduskunta havaitsee, että sen kriminalisoiduiksi säätämistä teoista annetaan riippumattomissa tuomioistuimissa nykyisen lainsäädännön pohjalta tietyn suuruisia rangaistuksia. Tämän jälkeen ratkaistaisiin se, mitä näiden tekojen tekemisestä kuuluisi seurata ja miksi. Seuraavaksi selvitettäisiin keinoja muuttaa lainsäädäntöä tätä tavoitetilaa vastaavaksi(toki ratkaisu voisi olla sekin, että nykyinen asiantila todettaisiin hyväksi ja asia jätettäisiin sillensä). Lainsäädäntöprosessin jälkeen tuomioistuimet ratkaisivat tulevat tapaukset uuden säännöstön pohjalta. Tällöin heidän tulisi päätyä (hypoteettisessa) identtisessä tapauksessa erilaiseen ratkaisuun kuin aikaisemmin, jos lainsäädäntöä olisi muutettu.

Syntyykö tällaista keskustelua nykyisin rikosseuraamusten osalta? Ei. Miksei? Siksi, että vastaus kovempia rangaistuksia vaativille on: Rangaistusasteikkoja ei tarvitse muuttaa, sillä laki kyllä mahdollistaisi kovemmatkin rangaistukset... Asteikkoja vaan ei käytettä koko laajuudessa. Hetken päästä toki nousee esiin myös se, että tuomioistuimet ovat poliitikoista riippumattomia, eikä poliitikkojen saa puuttua siihen, millaisia tuomioita tuomioistuimet antavat. Tälle päättelyketjulle sitten media antaa myötätuntoisen vahvistuksen. Tähän vastaukseen rikosseuraamusten tasoon tyytymättömän poliitikon ja äänestäjän pitäisi sitten tyytyä.

Lopputulema on siis se, että pieni vahvalla virassapysymisoikeudella terästetty professio sivuuttaa demokratian. Tuomioistuinlaitos voi todeta, että me emme anna tämän kovempia rangaistuksia, vaikka lain mukaan voisimme ja poliitikkojen pitää säilyttää laki ennallaan, koska halutessamme me riippumattomat tuomioistuimet toki voisimme antaa kovempiakin rangaituksia nykylainkin puitteissa. Mitään ei siis saa tällä lainsäädännön alalla tehdä, elleivät tuomarit niin tahdo, ajattelipa kansan enemmistö asiasta mitä hyvänsä. Ja tähän poliitikot ja äänestäjät myös tyytyvät.

Naps naps... Vaaleilla valitulta eduskunnalta napsaistiin edellisessä kappaleessa lainsäädäntövalta yhdellä oikeudenalalla ja lainsäädäntövalta siirtyi tuomioistuinten hyppysiin lainkäyttövallan oikealle puolelle. Tuomariprofessio kiittää ja toteaa, että kyllä yhteiskuntajärjestyksenä aristokratia aina voittaa demokratian... Äänestäjät ja poliitikot ovat liian tyhmiä ja valta on syytä keskittää valistuneille.

Ansaitsivatko kovempia rangaistuksia vaativat parempia perusteluita ennenkuin hyväksyvät olevansa väärässä?