Kommunismiko kaunis ajatus?

Facebookissa luettu keskustelu herätti pohtimaan usein kuulemaani väitettä, jonka mukaan kommunismi on kaunis ajatus, mutta se vain ei toimi.

Lähdetäänpä avaamaan ajatusta. Perinteisestihän on ajateltu, että siirtymällä kommunismiin luodaan uusi ihminen, joka pyyteettömästi työskentelee parhaan kykynsä mukaan hänelle parhaihen soveltuvassa tehtävässä. Tällä tavalla älykkäästi kykynsä mukaan parhaaseen tehtävään sovitetut ihmiset tuottaisivat maksimaalisen määrän hyvää, joka pääsääntöisesti jaettaisiin joko tasan taikka tarpeen mukaan. (Ilmeisesti tavoitteena ei ole jakaa esimerkiksi ruokaa sillä tavoin tasan, että 150 cm pitkä nainen saa yhtä paljon ravintoa kuin 190 cm pitkä mies).

Hyvyyden utopistit pääsääntöisesti ajattelevat, että edellä kuvatussa kappaleessa kuvattu onnenmaa olisi saavutettavissa, jos ihmiset vain olisivat valmiita pyyteettömaästi ja loputtomasti työskentelemään suuremman yhteisen hyvän puolesta.

Itse en tietenkään ajattele, että ihmiselle luontainen pyrkimys menestykseen ja hyvinvointiin myös yksilönä, eikä pelkästään osana kollektiivista kokonaisuutta, olisi jotenkin vastenmielinen ja filosofisesti väärä ihmisluonne. Jos näin kuitenkin olisi, olisiko kommunismi siinäkään tilanteessa kaunis ajatus?

Kommunismin ajatushan tietysti lähti materiaalisen hyvän jakamisesta. Kaikille tarpeen mukaan leipää, makkaraa ja lämmityshalkoja. Siinä tilanteessa kommunismi saattoi antaa järkevältä näyttävän illuusion siitä, että ryhdytään tuottamaan kauheasti leipää, makkaraa sekä halkoja ja tämän jälkeen jaetaan ne tasan. Mutta mitenkäs se tapahtuisi nyky-yhteiskunnassa?

Jos uskoisimme, että ilman markkinataloutta olisi mahdollista ohjata ihmiset tehtäviin, joihinka he parhaiten soveltuvat ja saada heidät parhaan kykynsä mukaan toimimaan näissä yhteiskunnallisen hyvän tuotantotehtävissä, niin kuinka määriteltäisiin se, millaista yhteiskunnallista hyvää lähdettäisiin tuottamaan?

Ihmisten ominaisuudet lähtökohtaisesti perustuvat geeneihin ja ympäristötekijöihin. Kun ihmisillä on erilaisia geenejä ja he ovat kasvaneet erilaisissa ympäristöissä, he lähtökohtaisesti haluavat erilaisia asioita. Minulle hyvää elämää edustaa esimerkiksi oluen juonti, lautapelien pelaaminen sekä selkärangattomasta talouspolitiikasta keskusteleminen, vaikkapa Mahlamäen ja Vepsäläisen kanssa. Olen kuitenkin melko varma siitä, että jo pelkästään Suomessa (puhumattakaan koko maailmasta) on paljon ihmisiä, joiden mielestä se kommunismin hyvä, jonka kasvattamiseen maailmassa pitäisi pyrkiä ja joka tulisi kaikille mahdollistaa, ei ole mahdollisuus keskustella kaljalasin ääressä talouspolitiikasta Kalle Isotalon kanssa.

Kun nykymaailmassa markkinatalous ohjaa sekä kysynnän että tarjonnan kautta ihmisiä ponnistelemaan ja jakamaan tuotantotekijöitä vastaamaan siihen materiaalisen hyvän ja henkisten palveluiden tarpeeseen, jonka samat ihmiset kysynnällään aiheuttavat, ei pelkkä pyyteetön ihminen ponnistelemassa yhteisen hyvän puolesta riitä tekemään kommunismista kaunista ajatusta. Meidän pitäisi joko saada kaikille yhteinen käsitys siitä, mikä on samanlainen hyvä elämä kaikille yhteiskunnan jäsenille (leipää ja sirkushuveja kenties?) tai sitten tarvitsemme valtaisan kyvykkäitä hallintovirkamiehiä, jotka osaavat viisivuotissuunnitelmissaan allokoida tuotantoresurssit tuottamaan ja kehittämään oikeat määrät kaikkia ajateltavissa olevia hyödykkeitä ja vielä jakaamaan ne reilusti, mutta ihmisten erilaiset tarpeet ja mieltymykset huomioon ottaen. Siinäpä paratiisin virkailijoille purtavaa pähkinää...

Jatketaan kuvittelua siitä, että ideaalinen kommunistinen ihminen on niin viisas, että se osaa tämän resurssiallokoinnin ja lopputuotteiden tarveharkinnan tehdä markkinataloutta paremmin tai sitten joku korkeampi viisaus tietää mitä ihmisen kuuluu haluta. Seuraavaksi herää kysymys siitä, eikö henkinen vapaa-ajan hyväkin pidä kommunistisessa yhteiskunnassa tasata siten, että kaikilta otetaan kyvyn mukaan ja kaikille jaetaan tarpeen mukaan.

Mitenkä tarveharkinnassa otetaan huomioon se, että toiset ovat kauniimpia, juttuisampia, nopeampia hiihtämään taikka parempia laulamaan kuin toiset. Jos tuotannon lopputuotteet jaetaan tasapuolisesti, niin kyllä kai reilulla tavalla yksilölliset tarpeet huomioon ottaen tulisi jakaa myös esimerkiksi oikeus onnelliseen parisuhteeseen, hyviin ystäviin, kivoihin työkavereihin tai tyydyttävään seksielämään. Joiltain liika hyvä pois ja toisille lisää... UUSJAKO

Olisihan se aika väärin, että ihmisten työpanoksillaan tuottama hyvä jaetaan reilusti kaikille tarpeet huomioon ottaen, mutta parisuhde- taikka ystävämarkkinoilla markkinat jylläisivät. Toisillahan on vaikka kumppaninhaussa tai siviilielämässä ystäviä etsiessään paljon suurempi markkina-arvo kuin toisilla. Kommunistisessa ideaaliyhteiskunnassa tämä markkina-arvo ei voi antaa oikeutta onnellisempaan elämään kuin muilla, kun kerran ihmisen korkeampi markkina-arvo työmarkkinoillakaan ei saa johtaa parempaan asemaan. Pelkistettynä esimerkkinä voidaan ottaa ruma, sosiaalisesti taidoton yksinäinen mies, joka osaa tehdä tietokoneella sellaisia ihmeellisyyksiä, joista maksetaan markkinatalousyhteiskunnassa hyvää palkkaa(terkkuja Henrille;). Olisi se väärin, että hänen korkea työmarkkina-arvonsa konfiskoitaisiin valtiolle, mutta muiden häntä korkeampaa sosiaalista markkina-arvoa ei yritettäisi hallinnollisilla toimenpiteillä tasata.

Yhteiskunnan pitäisi siis ryhtyä allokoimaan paitsi leipää ja makkaraa, myös sosiaalista hyvää tyyliin, jonkun nyt pitää tämänkin yksilön kanssa seurustella tai olla tämän yksilön kaveri, eikä ihmisellä ole vapautta päättää keiden kanssa talouspolitiikasta keskustelee tai ylipäänsä siitä, keskusteleeko yhteiskunnan valitsemien ystäviensä kanssa talouspolitiikasta.

Minä en pitäisi tällaista hallinnollista hyvän elämän kuvitteellista allokointilaboratoriota kauniina ajatuksena paratiisista. Mutta kuvitellaanpa millaisilla toimenpiteillä aiemmin kuvattua hallinnollisen allokoinnin paratiisia lähdettäisiin rakentamaan.

Ensimmäisenä ongelmana tulisi esiin se geenien ja ympäristötekijöiden synnyttämä ihmisten erilaisuus. Kun kommunistinen allokointiyhteiskunta lähtee ajatuksesta, että jokaiselta otetaan kykyjen mukaan, mutta heille annetaan tarpeiden mukaan, nousee ongelmia. Jottei hallinnollinen yhteiskunnallisen hyvän allokointi kokoajan vaikeutuisi, pitäisi tarpeiden olla mahdollisimman samanlaisia, eli ihmisillä pitäisi olla mahdollisimman samanlaiset geenit ja heidän pitäisi elää mahdollisimman samanlaisessa ympäristössä. Kommunistinen utopia siis vaatisi mahdollisimman samanlaisia hallinnollisesti hyviksi päätettyjä geenejä. No kuten tiedämme, biologia ei tue samanlaiset geenit omaavien ihmisten keskinäistä lisääntymistä perinteisellä tyylillä. Kommunistisessa utopiassa siis luultavimmin lisäännyttäisiin kloonauksen kautta. (Marx tunnetusti tiesi kaiken ja arvasi kloonauksen olevan tuloillaan) Ympäristötekijäthän kommunismi on aina pyrkinyt kaikille lapsille tekemään samanlaisiksi, mutta se on ihmisten ympäri maailmaa asuttamien maa-alueiden ominaisuudet huomioon ottaen haastavaa.

Jos tässä ällöttävän kuuloisessa tarpeiden yhtenäistämisessä jonain päivänä onnistuttaisiin siten, että geenit ja ympäristötekijätkin saataisiin samanlaisiksi, niin silloin ihmisten kyvytkin olisivat samanlaisia, eli heiltä olisi otettavissa yhteiskunnan tarpeisiin vain samanlaista kykyä. Jo tämä olisi ongelma, modernissa yhteiskunnassa kun tarvitaan erilaista osaamista. Ja kaiken hyväksi modernissa yhteiskunnassa tarvitaan erilaista työtä. Jos ihmisellä pitää olla samanlaiset ympäristötekijät, hän ei voi tehdä erilaista työtä, koska silloin hänkin kehittyy erilaiseksi ja myös hänen tarpeensa monimutkaistuvat. Jotta ihmisten tarpeiden eriytymiseen johtava kehitys voidaan estää, eletään kommunistisessa utopiassa luultavasti yksilökohtaisessa omavaraistaloudessa.

Voi sitä ihanuutta millaista olisi elää yllä kuvitellussa kommunistisessa utopiassa. Ja siihen siirtyminenkin jossain vaiheessa edellyttäisi joko sitä, että kaikki ihmiset joko päätyisivät päättämään, millainen utopia on ihmiselle hyvä paikka elää ja olla yrittämättä, tai sitten jonkun/joidenkin rajoitetumman porukan pitäisi se lopullisesti päättää muiden puolesta. Pääsääntöisestihän kommunismistista elämänsäätelyjärjestelmää on pyritty synnyttämään suuren ja viisaan johtajan johdolla.

Olisihan se kyllä melkoinen ihminen se utopian kommunisti, joka vapaaehtoisesti toteaisi, että suuri osa asioista, joita hän hyvinä tässä maailmassa pitää, onkin huonoja ja huonot asiat päinvastoin hyviä... Hetken mietittyään hän vielä toteaisi, että ei sillä niin vahinkoa, vaikka itse olisin geenieni viimeinen kantaja.

Kyllä tässä väistämättä päätyy siihen, että jos kommunistisessa utopiassa on jotain kaunista, niin se on ainakin nykytaidetta. Minä en nimittäin mitään kaunista näe, vaikka kuinka katson.

Arkkipiispanvaalista ja kirkosta

Näin pääsiäisen aikaan on vanhan piispanvalitsijamiehen hyvä pohtia kirkon asioita. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispuudesta käytiin taannoin tiukka ja repivä kisa. Asetelmaksi ainakin julkisuudessa muodostui libeeraalit vastaan konservatiivit jako. Eroavaisuuksista korostettiin ennen kaikkea naispappeuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Koko vaaliprosessi ja sen ympärillä käyty keskustelu tuppasi synnyttämään minussa monenlaisia ärsytyksen tunteita. Pääasia ei ollut niinkään ehdokkaiden erot tai oikea kristinuskon tulkinta, vaan uskonnonvapaus, kirkon ja yhteiskunnan rooli sekä ennen kaikkea yhteiskunnan yleisen mielipiteen huomioon ottaminen kirkollisessa päätöksenteossa.

Kaikkein ärsyttävintä keskustelussa oli se, että ihmiset, jotka eivät koe olevansa uskovaisia tai joiden elämässä kirkolla taikka raamatulla ei ole merkittävää roolia, haluavat määrittää sen, miten uskovaisten tulisi uskoa. Milloin kukakin lausui asiasta tasa-arvokysymyksenä taikka yhdenvertaisuuskysymyksenä. Ajatuksena oli, että kirkon tulisi noudattaa samankaltaisia periaatteita, joita esimerkiksi julkishallinnossa sovelletaan. Nämä periaatteethan ovat syntyneet lainsäädäntöprosessissa, jossa on määritetty edustuksellisen demokratian käsitys siitä, mikä on oikein.

On hyvä, että julkishallinnossa ei saa syrjiä ketään asiattomasti. Ei kuitenkaan voi olla niin, että uskonnon harjoittamiseen tulisi soveltaa samaa käsitystä asiattomuudesta kuin yhteiskunnan hallintotoiminnassa. Uskonnollisen yhdyskunnan pitäisi olla yhteisö, jossa samalla tavalla uskovat ihmiset toimivat yhteisen uskonsa puitteissa. Tällaiseen toimintaan yhteiskunnan tulee puuttua vain silloin, jos ollaan rikkomassa keskeisiä ihmisoikeuksia. Tällaisia ovat vaikkapa lapsen oikeudet taikka fyysisen koskemattomuuden suoja. Sitä vastoin vaikkapa tietynlaisten ihmisten palkkaamatta taikka siunaamatta jättäminen ei voi olla sellainen asia, josta päättäminen ei kuuluisi uskonnollisen yhteiskunnan itsensä päätettäväksi.

Suomessa tuntuu olevan vallalla käsitys, jonka mukaan luterilainen uskonnonvapaus on paljon suppeampi kuin muiden uskonnollisten yhteisöjen uskonnonvapaus. Luterilaisilta vaaditaan sellaista tasa-arvo- taikka syrjimättömyyslainsäädännön soveltamista, jota muilta ei edellytetä. Ortodoksit ja muslimit saavat esimerkiksi syrjiä naisia tavoilla, jota luterilainen kirkko ei ole hyväksynyt kymmeniin vuosiin ilman kummempaa mölyä.(Islamista toki mölytään, mutta korostaen ihan jotain muuta, kuin vaikka naisen roolia jumalanpalveluksissa). Muut uskonnot saavat pitää vanhat käytäntönsä, mutta luterilaiselta kirkolta vaaditaan yhä laajempaa sopeutumista maassamme vallitsevaan yleiseen mielipiteeseen.

Mielestäni uskonnonharjoittamisvapautta tulee rajoittaa hyvin pidättyväisesti, mutta ennen kaikkea sitä tulee rajoittaa kaikilta uskontokunnilta samalla tavalla. Jos siis maalliset säännökset velvoittavat luterilaista kirkkoa vaikkapa kieltämällä naisten syrjinnän työhönotossa, saman säännön tulee sitten koskea esimerkiksi katolisia tai muslimeja. Edes kirkon verotusoikeudella ei voida perustella luterilaisten negatiivista erityiskohtelua, kun yhtäläisen verotusoikeuden omaavalle ortodoksikirkolle ei esitetä samoja vaateita.

Sinänsä laissa säädetyt syrjimättömyyskiellot ovat pääosin kannatettavia asioita ja ainakin minä henkilönä kannatan vaikkapa naispappeutta, mutta asian päättämisen tulisi olla vain ja ainoastaan kirkon asia. Jos kirkko haluaa soveltaa tasa-arvolainsäädäntöä, se toki voisi niin päättää, mutta omasta tahdostaan eikä kenenkään pakottamana.

No millainen kirkon sitten pitäisi olla? Itse suhtaudun jossain määrin epäilevästi valtiokirkkojärjestelmään, mutta jos sellainen on olemassa, tuleeko oikeasti pyrkiä yhteen yleisesti hyväksyttyyn luterilaiseen uskoon? Kirkossa on ihmisiä, jotka uskovat, että raamattu on kuin laki, jota tulee tulkita sanamuodon mukaista tulkintaa soveltaen. Eli siis Jumalan sana on puhtaasti ja ilman joustonvaraa yksilöity raamatun sanaan. Tässä tietysti nousee kysymys siitä, miten yleiskielen muutos vaikuttaa Jumalan sanan tulkintaan. Sanoilla kuin tänä päivänä ei ole sama merkitys kuin niillä oli vaikkapa raamatun tekstien kirjoitusajankohtina. No, voihan se olla, että Jumala ohjaa yleiskielen muutosta ja haluaa päivittää uskoa juuri sen verran.

Toisessa ääripäässä on varmasti ajattelumalli, jossa raamatusta etsitään enemmänkin kantavia periaatteita ja eettisiä ohjeita. En ole teologi enkä väitä kaikkea uskonnontulkintaa osaavani tehdä, mutta epäilemättä on niin, että kirkossa on lukuisia täysin perusteltuja tapoja uskoa raamattuun. Kysymyshän on juuri uskosta. Luterilaisessa uskossa on tiettyjä yhteisiä piirteitä, mutta on selvää, että suomalaisen kirkon piirissä on täysin erilaisia tapoja uskoa Jumalaan ja tulkita hänen kirjaansa.

Kaksi arkkipiispaehdokasta varmasti edustivat erilaisia tapoja tulkita raamatun sisältöä. Arkkipiispan vaalista siis haettiin hengellistä johtajaa johtamaan seurakuntaa, joka ei yksiselitteisesti usko samalla tavalla, ja valinta tehtiin kahden eri tavoin, joskin varmasti vilpittömästi, uskovan ihmisen välillä. Minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi yritetään pitää yllä illuusiota yhtenäisestä kirkosta, kun se ei ilmeisesti sellainen ole. Miksi ei voitaisi tehdä niin, että luterilainen kirkko korostaisi yhtenä kokonaisuutena niitä asioita, joista Suomen luterilaiset ovat samaa mieltä. Samalla luotaisiin tasapuolinen jäsenmääriin perustuva rahanjakojärjestelmä kirkon piirissä toimiville eri raamatuntulkintaa edustaville ryhmittymille ja annettaisiin heidän uskoa kuten haluavat.

Omissa piireissään kirkon eri ryhmittymät voisivat korostaa omia tulkintojaan, levittää omaa uskontulkintaansa ja käännyttää ihmisiä juuri heidän käsitykseensä uskosta. Voisi olla tiukan laintulkinnan luterilainen ryhmittymä, vähemmistömyönteistä raamatuntulkintaa korostava ryhmittymä ja vaikkapa tehokasta ja kätevää ristiäis-, hää-, ja hautajaispalvelua korostava poppoo. Jokainen uskoisi ja levittäisi uskoaan tavallaan, rahat jaettaisiin reilusti ja pyrittäisiin yhdessä käyttämään tehokkaasti Suomen laajaa kirkollista infrastruktuuria.

Kirkkohan ei ole mikään poliittinen järjestö, jossa pyritään edistämään jotain yhteiskunnallista tavoitetta ja jossa sitoudutaan kompromisseihin yhdessä asiassa, jotta voitaisiin saavuttaa jotain tärkeämpää toisessa asiassa. Ainakin itse olen ymmärtänyt, että kyse olisi omasta ja lähimmäisten iänkaikkisesta elämästä, jonka uskovaiset saavuttavat Jumalan armosta. Jos pelissä on sielun kohtalo iäksi ja asia ratkaistaan yksin Jumalan tahdon mukaan, niin ei siinä paljon kompromisseille tilaa jää. Kun nyt kuitenkin kaikki ilmeisesti uskovat, että Jumala -eikä Suomen kirkolliskokous- päättää, onko homous synti tai johtaako naispappeuden hyväksyminen kadotukseen, niin eikö tämän asian ratkaiseminen voitaisi jättää Jumalan tehtäväksi? Omaa tulkintaansahan jokainen voisi eri vaihtoehtojen välillä keikkuville parhaansa mukaan perustella. Tuomiot jakaisi kuitenkin Jumala.

Vanha sanonta kuului: Herra yksin tietää, vaan ei kerro. Nyt kyse ei ole siitä, etteikö Herra olisi kertonut, vaan siitä, että sanan tulkit ovat eri mieltä siitä, mitä se Herra kertoi. Jos siis henkilö uskoo, että suuntautumistaan katumaton homo pääsee taivaaseen, niin henkilö liittyy sellaista tulkintaa edustavaan ryhmittymään. Jumala sitten tuomiopäivänä kertoo, menikö oikein.

Joka tapauksessa tuo repivä arkkipiispakisa ja muut kirkon taistot ovat irvokkaita ennen kaikkea siksi, että ainakin oma käsitykseni tuntuu olevan se, että Jumalan tahdon sijaan keskeisellä sijalla tuntuu olevan kirkollisveronmaksajan tahto. Niin paljon kuin yleensä veronmaksajan edun huomioon ottamista kannatankin, ei tässä asiassa mielestäni voida mennä sen suomalaisen enemmistön ehdoilla, joka näkee kirkon lähinnä palveluntuotanto-organisaationa.

Kirkko pelkää, että olemalla jostain asiasta jotain mieltä, se menettää kirkollisveron maksajia. Siis niitä suomalaisia, joiden elämässä kirkolla ei ole muutaman palvelun tuottajaa kummempaa roolia. Kirkon toimintaa kuitenkin tuntuu päällimmäisenä ohjaavan pelko tämän vähintäänkin laiskasti uskovan massan verojen menettämisestä. Pyritään olemaan ottamatta mitään sellaista kantaa, joka ärsyttää tätä suurta massaa.(Tämä on muuten tuttua politiikastakin) Väistämättä tulee mieleen Jeesuksen ajan ahneet rabbit ja uskonpuhdistusta edeltänyt rahanahne katolinen kirkko. Kirkonkin tulisi muistaa että jos Jumala on olemassa, niin taivaaseen ei saa mukaan kirkollisverotuottoja.

Minulla on mielipide uskonasioista, kuten useimmista asioista tässä maailmassa, mutta laiskasti kirkkossa käyvään enemmistöön kuuluvana en voi mitenkään ajatella, että minun käsitykseni raamatuntulkinnasta tulisi laittaa elämän ohjenuoraksi vanhoillislestadiolaiselle taikka sitten hartaalle homoseksuaalille, jonka elämässä päivittäinen seurakuntaelämä on maailman tärkein asia. Yhtä älyttöminä pidän vaateita, joiden mukaan niiden, joille oikea raamatuntulkinta on jokseenkin vähäpätöinen asia tai se on merkittävä muusta kuin taivaspaikkaan tähtäävästä syystä(vaikkapa tasa-arvoihmiset)annettaisiin päättää raamatuntulkinnan sellaisten ihmisten puolesta, joille kyseessä on maailman tärkein asia.

Tämän kirkollisveroa maksavan massan jäsenenä säilymisestä kamppanjassa tunnuttiin kuitenkin erityisesti murehdittavan. Mitään ongelmia ei kuitenkaan tunnu olevan Luther-säätiön, hurmosherätysliikkeiden, lestadiolaisten taikka keskivertosuomalaisen makuun liian erikoisten vähemmistöjen karhaamisesta pois kirkon yhteydestä. Näin siitä huolimatta, että juuri näiden ihmisten elämässä kirkko on poikkeuksellisen tärkeä. Välillä tuntuu, että kirkon sloganiksi sopisi: Suomen luterilainen kirkko - uskovaiset älkööt vaivautuko!

Arkkipiispan vaalissa pyrittiin hakemaan isointa paimenta Suomen yhteiselle luterilaiselle laumalle. Valitulta henkilöltä tunnuttiin edellyttävän kykyä ratkaista yksiselitteisellä tavalla kirkkoa repivät teologiset erimielisyydet. Yleensä olen taipuvainen ajattelemaan, että valtakunnallisesti merkittäviä valintoja ei pidä uskoa miltei pelkästään varsinaissuomalaisiin käsiin, mutta tässä tilanteessa turkulaisten valitsijoiden tehtävä oli mahdoton. Ei nykyiselle kirkkokunnalla ole sellaista yhteistä luterilaista uskoa, joka pystyisi kaikkiin teologisiin kysymyksiin yhtenäisesti vastaamaan. Toivottavasti valittu piispa lähtee johtamaan kirkkoa kohti löyhää valtakunnallista organisaatiota, joka antaa ihmisten uskoa raamattuun tavallaan ja pyrkii tulkitsemaan raamattua ensisijaisesti siten, että Jumala on se, joka päättää, mikä on Jumalan tahto. Ei siis Suomen kirkolliskokous. Jos valinta osui tällaiseen mieheen, niin turkulaiset tekivät viisaan valinnan.