Tämä viikko on varmasti ollut synkkä monessa varkautelaisessa perheessä. 630 yksityisen sektorin hyvinpalkattua työpaikkaa on valtava menetys 23000 asukkaan kaupungissa, joka ei edes ole minkään suuremman kaupungin kehyskunta. Lisäksi Varkauden seutu oli jo ennen tätä yksi Suomen heikoimmista seutukunnista.
Kaiken lisäksi menetykset eivät tietenkään jää 600 suoraan paperityöpaikkaan. Tehtaan mukana menee myös valtavan paljon alihankkijoita ja teollisuuden tulipalveluita. Lisäksi tulee muistaa myös kerrannaisvaikutukset; välillisesti myös koko Varkauden palvelusektori on perustunut paperiteollisuuden rahoitukseen. Nyt ennestäänkin heiveröiseltä paikallistaloudelta on putoamassa pohja.
Varkaus on paitsi masentavassa tilanteessa myös vanha demarilinnake. Perinteisesti tällaiset tehtaan ympärille rakentuneet kaupungit ovat olleet demarien vahvinta kannatusaluetta. Nyt yhteiskunnan rakennemuutos ravistelee niitä samaan tapaan kuin teollistuminen ravisutti suomalaista maaseutua.
Kun maalaisliitto/keskustan vanhat ydintukialueet ovat jo suurelta osin väestönsä menettäneet, on keskustakin alkanut yhä enemmän keskittymään juuri maakuntakeskusten puolustamiseen. On nähty, että kun maakuntakeskuksissa on työtä ja tulevaisuutta, pysyy koko maa joten kuten elinvoimaisena. Demarivetoiset tehdaskunnat suurine verokertymineen taas ovat aiemmin voineet paheksua voimakasta verotulojen tasausta ja keskustan siltarumpupolitiikkaa(usein sinänsä aiheesta). Nyt saattavat kuitenkin osat kääntyä.
Kun tehtaat sulkeutuvat, on vaikea nähdä paikkakunnille kovin valoisaa tulevaisuutta. Monella Varkauden kaltaisella paikkakunnalla voi olla edessään hidas näivettyminen. Yhä enemmän kuulemme varmasti myös vasemmistopoliitikkojen vaatimuksia tuesta rakennemuutosalueille. Moni keskustalainen varmasti perustellusti kysyy, miksi nyt rakennemuutosta pitää hidastaa, kun maaseutu sai rauhassa tyhjentyä.
Vaikeaahan se perusteleminen on. On todella kaksinaamaista valittaa vuosikaudet, että ihmisten pitää muuttaa työnperässä pois maaseutupitäjistä, mutta samaa velvoitetta ei saa asettaa tehdaskuntien asukkaille. Tulee ratkaista, auttaako valtio ihmisiä saamaan työtä siellä, missä he asuvat, auttaako valtio heitä muuttamaan työn perässä vaiko jotain siltä väliltä. Argumentteja on suuntaan jos toiseen. Joka tapauksessa on väärin, jos päätökset perustuvat siihen, mitä puoluetta se väestöryhmä äänestää, jonka elinkeinon yhteiskunnan muutos on tehnyt kannattamattomaksi.
Tulee se olemaan melkoinen takinkäännös demareilta, jos he jatkossa ryhtyvät huutamaan lisää ja lisää rahaa kasvukeskuksista ja erityisesti pääkaupunkiseudulta taantuvien alueiden kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, etteikö vasemmisto nousisi jatkossa vähintäänkin keskustan rinnalle vaatimaan vahvaa aluepolitiikkaa.
Paitsi takinkääntöä aluepolitiikan tarpeellisuudesta voimme odottaa demareilta myös toista takinkääntöä. Jos korvaavia työpaikkoja nimittäin saadaan aikaan, ne tuskin tulevat olemaan valtaisan konsernin jättiläistuotantolaitoksia, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Näissä työpaikoissa tarvitaan ennen kaikkea joustavuutta ja koko henkilöstön sitoutumista firman kilpailukyvyn säilyttämiseen. Tarvitaan siis enemmän paikallista sopimista. Tehdaskaupunkien rakennemuutos saattaakin tehdä palveluksen koko muulle yhteiskunnalle. Niiden vaikeudet saattavat muuttaa demarien ja ay -liikkeen käsityksiä siitä, mikä on jäsenkunnan etu ja muutos tapahtuisi nimenomaan lähemmäs koko yhteiskunnan etua.
Kaikesta huolimatta toivotan Varkaudelle voimia ja viisautta todella vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen.
sunnuntai 23. elokuuta 2009
maanantai 3. elokuuta 2009
Lapuan liike ja maahanmuutto
Lueskelin taannoin iltalukemisena Juha Siltalan kirjan Lapuan liikkeen kyydityksistä. Kuvaus oli varsin mielenkiintoinen, paitsi käytännön kyyditysten järjestämisen osalta niin myös kuvauksena organisaatiosta ja toimijoista. Väistämättä kirjaa lukiessa tuli mieleen nykypäivän maahanmuuttokeskustelu.
30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.
En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.
Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.
Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.
Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.
Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.
Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.
Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.
Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?
Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?
30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.
En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.
Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.
Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.
Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.
Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.
Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.
Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.
Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?
Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
