Missä Jaskari, siellä populisti!

Verohallitus on valmistellut valtakunnallista ohjetta varallisuuden arvostamisesta perintö- ja lahjaverotuksessa. Eduskunnassa on noussut asiasta härdelli, jota ovat olleet aloittamassa aamu-tv:ssä esiintyneet Harri Jaskari ja Jouko Skinnari. On kuulemma väärin, että virkamiehet tällä tavoin kiristävät veroja. Virkamiesten salaliittoa, verovelvollisten luottamuksen pettämistä jne. Perintövero on epäsuosittu vero(osin kyllä aiheetta) ja sillä on helppo kerätä irtopisteitä. Nyt on kuitenkin rakennettu poliittinen kohu tietoisesti vääristelemällä faktoja.

Poliitikot voivat tietysti halutessaan muuttaa verolakeja, mutta on se kumma, jos säädettyä lainsäädäntöä ei viranomainen saa yrittää toimeenpanna, ilman poliitikkojen aiheuttamaa kohua.

Perintö- ja lahjaverolain(PerVL) 9 ja 21 §:n nojalla perintö- tai lahjaveron perusteeksi tulee laittaa käypä arvo saantohetkellä. Jos siis lahjoittaa 10000€, vero maksuunpannaan 10000€:sta. Pörssiosakkeita lahjoitettaessa arvo katsotaan saantopäivän kurssista. Tästä ei liene kellään nupisemista. Jos kuitenkin saadaan yritysvarallisuutta tai kiinteistöja, ei omaisuuden arvon määrittäminen ole yhtä helppoa. Kun ihminen perii vaikkapa maatilan, on verohallinnon tehtävänä kuitenkin nykyisen lainsäädännön mukaan maksuunpanna vero käyvästä arvosta. Siis arvosta, jolla maatilan joku haluaisi ostaa. Eli siis jos perii 100000€ edestä metsää, tulisi maksaa sama vero kuin 100000€ rahaperinnöstä. Tätä Harri Jaskari ilmeisesti vastustaa.

Kun ihminen perii omaisuutta, jolle ei ole julkisesti noteerattua arvoa, verohallinto joutuu arvioimaan omaisuuden arvon. Arvon määrittäminen tapahtuu siten, että verohallinnon tulisi kyetä näyttämään vapaata näyttöharkintaa soveltaen saadulle omaisuudelle arvo, jonka riippumattomat tuomioistuimet hyväksyisivät, mikäli verovelvollinen arvostuksesta valittaa. Laissa ei ole säännöstä siitä, mikä on käypä arvo(omaisuuden arvo määritetään markkinataloudessa markkinoilla). Laissa ei liioin säädetä kuinka käypä arvo määritetään, vaan arvioinnissa voidaan käyttää kaikkia niitä tosiasioita, joiden pohjalta arvo voidaan uskottavasti osoittaa.

Verovirastot ovat laatineet arvostusohjeita, jottei ihmisten verotus perustuisi mielivaltaan ja jotteivät hallinto-oikeudet tukkiutuisi valituksiin. Arvostamisessa on pyritty käyttämään tilastoviranomaisten kauppahintatilastoja ja muita tutkittuja arvoon vaikuttavia tekijöitä. Arvostusohjeet on jouduttu tekemään varovaisuutta noudattaen, jottei vain kävisi niin, että hallinto-oikeus antaisi tuomioita, joiden mukaan arvostusratkaisu on ollut liian suuri. Niinkuin yleensä, jos näyttö on epäselvä, valtio kantaa riskin. Sen, että ihmiselle ei laiteta veroa epäselvän näytön pohjalta, ei yleensä tulkita tarkoittavan sitä, ettei viranomainen saa yrittää hankkia parempaa näyttöä, jotta lakia voitaisiin soveltaa oikeiden faktojen pohjalta. Harri Jaskari kuitenkin vastustaa faktojen selvittämistä.

Verohallinto on nyt pyrkinyt valmistelemaan ohjeen, jolla valtakunnallisesti yhtenäisin perustein parhaita uusia arvonmäärityskeinoja soveltaen pyritään antamaan ajantasaiset ja kansalaisia asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti kohtelevat työvälineet laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Äkkiä ajattelisi, että tällaista ohjetta kritisoitaisiin, jos se ei osoittaisi entisiä välineitä paremmin saadun omaisuuden arvoa. Tätä eivät kuitenkaan poliitikot väitä, eivätkä väittäneet myöskään sidosryhmät (MTK, Suomen yrittäjät jne..), kun niitä valmistelutyössä kuultiin. Tässä kuten kaikissa aikaisemmissa yhtenäistämisohjeissa on myös todettu, että arvostusohjeen mekaaniset laskentaperusteet väistyvät, jos omaisuuden arvo voidaan paremmin määrittää. Kyseessä ei siis ole mikään laki.

Lisäksi myös uuden arvostusohjeen kohdalla verovelvollinen voi aina valittaa hallinto-oikeuteen, jos uskoo voivansa näyttää verohallinnon arvioineen omaisuuden väärin(tuskin tulee tapahtumaan, kun arvostusohjekin on varovainen). Aina saa siis osoittaa parempaa selvitystä. Lainsäädännössä ei ole muuttunut mikään, on vain luotu ajantasaiseen tietoon perustuva työväline, jonka osalta kukaan ei ole väittänyt sen osoittavan korkeampia arvoja, kuin lainsäädännön mukaiset käyvät arvot. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että asiaa valmistelleet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, jota varten heidät on palkattu.

Kyllä tässä yksittäinen verolakimies on vähän hukassa. Aina olen luullut, että virkamiehen tehtävä on yrittää toimeenpanna säädettyjä lakeja oikein. Olen luullut, että muun kuin likvidin varallisuuden perimistä tulisi suosia vain sen verran kuin sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa pykälissä on säädetty. Olen luullut, että vero pitää yrittää maksuunpanna lain mukaisesti käyvästä arvosta, jos siitä on parempaa näyttöä kuin aiemmin. Ilmeisesti Jaskari on kuitenkin sitä mieltä, että jos uutta parempaa tietoa käyvästä arvosta on käytettävissä, sitä ei saa näyttöharkinnassa ottaa huomioon, vaan ratkaista asiat virheellisen ja vanhentuneen tiedon pohjalta.

Kyllä tässä on kolme vaihtoehtoa: a) minä olen tyhmä b) Jaskari on tyhmä c) Jaskari on populisti. Tiedä häntä...

Joka tapauksessa kohu on tukkinut verohallinnon puhelinsarjat, aiheuttanut paljon liikkeellä olevan väärän tieton korjaustyötä ja heikentänyt verohallinnon tuottavuutta... Hyvällä säkällä vielä arvostusohjekin vielä avataan ja eduskunta säätää avoimesti lain, että 100000 € arvoisen kiinteistön lahjoituksesta pitää maksaa puolet siitä verosta kuin mikä tulee maksettavaksi 100000 € arvoisten osakkeiden lahjoittamisesta.

Liberaaliudesta ja konservatiivisuudesta

Olen aina kokenut itseni ajatusmaailmaltani liberaaliksi, mutta jotenkin tunnun aina päätyvän konservatiiveiksi väitettyjen ihmisten joukkoon... Tämän erikoisuuden syynä pidän sitä, että liberaaliuden käsite määritellään nykyisin valitettavasti tiettyjen yksittäisten marginaalisten vähemmistökysymysten kautta. Jos liberaalin politiikan perusajatukseksi määritellään se, että täysissä järjissään olevan aikuisen ihmisen tulee saada tehdä mitä huvittaa, kunhan ei mahdottomasti muiden oikeuksia loukkaa, niin kaikki järkevät ihmiset varmasti ovat liberaaleja. Jos edellä mainittuja reunaehtoja noudatetaan, on absurdia lähteä ohjailemaan yksilön käyttäytymistä ajatuksella: valtio osaa paremmin elää elämäsi...

Valitettavasti muutoin kuin talouden osalta liberaaliuden termi on kuitenkin annettu pienten ja kirjavien ryhmien vapaasti ja väärin määriteltäväksi... Kukaan ei varmasti halua paluuta aikoihin, jolloin jokin vapaaehtoisesti valittu muita haittaamaton sukupuolisuuntaus olisi kriminalisoitu tai jotain vastaavaa. Mutta eipä sitä kukaan vaadikaan.

Tulee kuitenkin muistaa, että taloudelliselle liberaaliudellekin tulee väistämättä asettaa tietyt rajat... Sopimukset on pidettävä, varastamista ja toisen omaisuuden vahingoittamista ei tule sallia, oikeustoimikelpoisuus on pätevän sopimuksen edellytys ja niin edespäin. Näkymätön käsikään ei siis toimi, jos yhteiskunta perustuu täyteen anarkiaan ilman mitään sääntöjä.

Sama koskee myös arvoliberalismia. Hyväksyn sen, että kuka tahansa yksilö saa oman uniikin elämänsä viettää kuten parhaaksi näkee, kunhan ei sitä muilla maksata tai muutoin muita kanssaihmisiä liiaksi häiritse. Tässä kaikki varmasti vielä ovat mukana. Olennaista onkin:

1.)Kuinka järjestetään arvovalintojen päättäminen muiden ihmisten puolesta? ja
2.)Mikä kohtuuttomasti haittaa muita ihmisiä?

1.)Harvassa lienevät ne ihmiset, joiden mielestä vakavasti dementoituneella ihmisellä tulee olla täysi päätösvalta kaikista omaa elämäänsä koskevista asioista, puhumattakaan 2-vuotiaista lapsista. Liberaaliuden raja määrittyy aluksi siinä, missä vaiheessa ja kuinka asteittain, voidaan ihmiselle antaa kallisarvoinen oman elämänsä ohjausvapaus ja missä tilanteissa on hänen etunsa mukaista ottaa se pois... On tietysti poliittinen valinta kenelle annetaan oikeus päättää, ketkä ovat kyvyttömiä ohjaamaan omaa elämäänsä. Sitäkin tärkeämpi kysymys on se, millaisia valintoja tehdään sen yksilön puolesta, joka ei itse valintoihin kykene. Luontevaa olisi pyrkiä tietysti ratkaisuun, johon yksilö itse vapaassa, täydessä ymmärryksessä tehdyssä valintatilanteessa päätyisi, mutta mistäs pirusta sen vaikka 1-vuotiaan lapsen kohdalla etukäteen tietää(jos oletetaan, ettei lapsen kasvuympäristö vaikuttaisi hänen tuleviin mielipiteisiinsä...). Näissä tilanteissa joudutaan tekemään valintoja toisen ihmisen puolesta. Näitä valintoja on absurdia lähteä erittelemäään liberaaleiksi tai konservatiiveiksi... Eivät ne ole kumpiakaan. Lähtökohtaisesti ne ovat vain arvovalintoja, jotka ensisijaisesti tulee tehdä demokraattisesti siten, että ihmisten enemmistö määrittelee sen, mikä on vaikka lapsen kasvattamisen osalta oikea arvovalinta.

2.)Kohta kaksi on paljon vaikeampi. Kun siirrytään talouselämän ja omaisuuden suojan ulkopuolelle, on paljon vaikeampi määrittää sitä, mikä aiheuttaa kohtuutonta haittaa muille yksilöille... Onko se minareettitornin huuto vai kirkonkellojen soitto? Joka tapauksessa on selvää, että yksilönvapaus ei voi olla niin laaja, ettei sitä kukaan voi mitenkään rajoittaa... Tai jos on, niin sitten pitää asua erillään kaikista muista ihmisistä. Esimerkiksi seksuaalista käyttäytymistä tulee rajoittaa, jos se haittaa muiden ihmisten oikeuksia: raiskaukset, hyväksikäyttötilanteet, kotirauhan häirintä ja niin edespäin. Kohtuuttoman haitan käsite on tietysti vaikeahkosti määriteltävissä, mutta sen vuoksi poliitikot ovat olemassa. He äänestäjien valtuuttamina tekevät näitä arvovalintoja siitä, missä tilanteissa joidenkin yksilönvapauden käyttötapa kohtuuttomasti muita haittaa. Olen sitä mieltä, että puuttumisrajan pitää olla kohtuullisen korkealla, mutta kyllä sellainen tarvitaan. Kun näitä arvovalintoja tehdään, joudutaan aina rajoittamaan jonkun vapautta. Siten on epäonnistunutta väittää, että jonkin väestöryhmän etujen asettaminen toisten edelle olisi erityisen liberaalia, sillä ei se ole. Kyseessä on vain ratkaisu vapausoikeuksien kolariin.

Käytännön liberaali/konservatiivi -rajaa on kuitenkin ainakin KNL:ssä haluttu välillä vetää johonkin aivan lepikkoon... Liberaali aatemaailma on määritelty siten, että siihen olennaisena osana kuuluu kaiken maailman vähemmistöihin kuulumisen ja niiden vähemmistöelämäntapojen ihannoiminen sekä toisaalta perinteisen suomalaisen elämänmuodon väheksyminen... Ei liberalismin sitä pitäisi olla. Liberaali ihminen ei sano, että homous on hyvä ja naispappeutta vastustava kristillisyys on paha, vaan sanoo, että tee mitä tykkäät, kunhan et muita häiritse ja lainsäädännön osalta käsittelee vain yllämainittuja kohtia 1 ja 2 (joissa tosiasiallisesti jakolinjat vaihtelevat kuin kuin entisen mäkihyppääjän vaimot).

Omat elämäntapani varmasti ovat arkkikonservatiiviset, mutten minä halua muita pakottaa niitä valitsemaan... Omapahan on häviönne, jos muuta valitsette:) (Vähän samoin kuin Katainen puoluekokouksessa sanoi. Hän tosin halusi tuomita Kanervan lailliset elämäntavat; ei muuten varmana olisi tullut potkuja, jos Tukiainen olisi ollut mies ja Ike homo – mutta se on eri tarina).

Kyllä liberaalinkin yhteiskunnan kuitenkin tulisi hyväksyä myös monogamisessa parisuhteessa elävät, punaista lihaa syövät, alkoholia juovat, yksityisautoilevat, ahkerasti työtä tekevät, luterilaiseen kirkkoon kuuluvat ja metsästävät heteromiehet. Nykyisin liberaaliuttaan korostavien henkilöiden puheista heijastuu valitettavan usein ajatusmalli, jonka mukaan hetero, rikoksen uhri, turkistarhaaja, poliisi, lihansyöjä, kristitty ja reserviläinen ovat pahoja sanoja ja toisaalta homo, rikollinen, vegaani, puunhalaaja, muslimi ja sivari ovat oikeita ”vapaamielisiä” valintoja... Riippumatta siitä, millaisia sisäisiä ristiriitoja sanoihin liittyy:)

Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että moni järkevä homoseksuaali, kasvissyöjä, muslimi taikka sivari on alkanut kyseenalaistaa tämän ”liberaaliudeksi” kutsutun arvovalintakönttäyksen mielekkyyden ja tunnustanut, ettei heidän elämänmuotonsa taikka suomalaisen hyvinvoinnin suurin uhka ole se työtätekevä, keskivartalolihava, makkaraa syövä ja olutta juova kantaväestöön kuuluva heteromies.

Rikolliset ja puunhalaajat ovat sitten asia erikseen:)

Miksei Vanhanen halua käräjille?

Lautakohun tiimoilta oikeustieteen professorit (esim. Frände & Virolainen) ja toimittajat ovat ihmetelleet, miksei Vanhanen vie käräjille tapausta kunnianloukkauksena, jos kerran on syytön. Samassa yhteydessä on aina mainittu, että Ruususen(Kurosen) kirjoituksista Vanhanen oli valmis käräjöimään. Kaikki ovat aina meuhkanneet, että itse marssisin tekemään kunnianloukkaussyytteen, jos moisia väitteitä minuun kohdistettaisiin. Kun asia esitetään oikeassa sävyssä toimittajien ja professorien tapaan, on ensireaktio helposti se, että kyllähän se on outoa, kun Masa ei käräjöi. Itse kuitenkin pidän Vanhasen toimintaa järkevänä, sikäli kuin hän syytön on(mitä tietenkään en voi varmuudella tietää).

Vanhanenhan on sanonut, ettei hän voi pääministerinä jäädä odottamaan tuomioistuinkäsittelyä, vaan haluaa asiaan nopeasti selvyyden. Tällaisen selvyyden Vanhanen eittämättä nopeasti tarvitsee, eikä tämä kunnianloukkausasia ole mitenkään rinnastettavissa Ruusus-jupakkaan.

Jos professoria, toimittajaa tai vaikkapa verovirkamiestä syytetään tällaisesta perättömästä teosta, on ainoa järkevä menettely vaatia oikeuslaitoksen tutkintaa. Kun epäilyt osoittautuvat perättömiksi, syyttömänä epäilty saa varmasti palata entisiin asemiinsa. Jos on ollut aiheettomasti epäiltynä ja vaikkapa virasta pidätettynä, saa menetetyt palkkansa ja monesti saa myös vahingonkorvausta.

Pääministerin asema on erilainen. Vanhanen voidaan koska tahansa erottaa eduskunnan toimesta, olipa hän syytön taikka ei. Jos pitkittynyt prosessi johtaa Vanhasen eroon ja Vanhanen osoittautuu syyttömäksi, ei kukaan takaa hänelle oikeutta palata asemaansa. Koko jupakan ajanhan on kyselty Vanhaselta kohun vaikutusta hallituksen toimintakykyyn. Kuvitellaanpa, mitä seuraisi Vanhasen kunnianluokkauskanteesta.

Ylen lähde on valmis tulemaan esiin todistajana oikaudessa. Jos rikosilmoitus tehtäisiin nyt, olisi oikeuskäsittely edessä tutkintojen, valmisteluiden ja muiden prosessien jälkeen edessä ehkä joskus vuoden kuluttua. Koko tämän ajan lehdissä spekuloitaisiin, onko Ylellä joku salainen todistaja. Aina kun prosessissa tulisi eteen uusi vaihe, kohuttaisiin ja spekuloitaisiin Ylen salaamista todisteista. Hallitus joutuisi siis koko ajan työskentelemään kohun alaisena. Silloin olisi täysin mahdollista, että Vanhanen vaihdettaisiin toiseen pääministeriin kesken oikeusprosessin. Vaikka Vanhanen lopulta todettaisiin syyttömäksi, uusi pääministeri tuskin luovuttaisi Vanhaselle paikkaansa. Nythän jo yleisesti puhutaan, että Kanerva joutui oikeusmurhan kohteeksi, kun hänet erotettiin harmittomien tekstiviestien vuoksi. Eipä silti kukaan esitä, että Stubb ulos ja Kanervalle paikka takaisin... Vanhanen voi pelätä kokevansa Kanervan kohtalon – ihan syystä.

Miksi Ruususen juttu sitten oli erilainen? Kyseisessä jutussa näyttö oli selvä ja kaikkien tiedossa. Se oli luettavissa painetusta kirjasta kaikkien kiinnostuneiden toimesta. Kysymys oli vain oikeusharkinnasta, täyttikö Ruususen ja julkaisijan toiminta jonkin rikoslaissa kriminalisoiden teon tunnusmerkistön. Kaikki siis tiesivät, mitä Vanhanen oli tehnyt, ja pystyivät mielissään harkitsemaan, kuinka tuomittavana toimintaa pitivät.

Ylen jutussa taas kysymys on näytöstä! Yle ei sitä suostu paljastamaan ennen oikeudenkäyntiä. Koko oikeudenkäynnin ajan spekuloitaisiin sitä, mitä siellä rakennustyömaalla 13 vuotta sitten tapahtui. Ruususen asiassa käräjöinti ei siis tuonut kummempaa lisävahinkoa Vanhaselle pitkittyessään, kun taas YLE oikeudenkäynti sitä eittämättä aiheuttaisi. Siksi Vanhanen ei halua viedä asia oikeuden käsittelyyn.

Ylessä tämä tiedetään ja sen takia tuo YLE:n lupaus murtaa lähdesuoja sitten oikeudenkäynnissä on tosi likainen temppu. Vanhanen halutaan erottaa, tietysti mieluiten syyllisenä, mutta syyttömänä tuomitseminenkin kävisi... Onhan sillä kuitenkin niitä toimittajakunnan (ja myös tämän kirjoittajan) mielestä tyhmiä Puutarhakaupunkivisioita.

Professorit eivät ilmeisimmin ymmärrä yhtään politiikkaa, kun luulevat, että syyttömänä julkisuushirressä epäiltynä roikkuminen olisi mahdollista. En hetkeäkään epäile, etteikö Frände vastaavassa tilanteessa marssisi tekemään rikosilmoituksen. Niin vaikeaa kuin se hänelle onkin hyväksyä, Frände ei kuitenkaan ole yhtä tärkeä ihminen kuin Vanhanen(luonnollisesti yhteiskunnallisen merkittävyyden kontekstissa). Frände saisi syyttömänä palata virkaansa eikä häneen kohdistuneet epäilyt johtaisi samanlaiseen kiinnostukseen mediassa. Hypoteettisessa Frändeen kohdistuvassa vastaavassa epäilyksessä mediakiinnostus todennäköisesti olisi samaa luokkaa kuin Nuutilan rattijuopumusten kohdalla. Siis uutiset epäilystä ja sen jälkeen toiset kun oikeuskäsittely alkaisi ja lopulta tiedotus ratkaisusta, muttei mitään Vanhasen tilanteeseen rinnastettavissa olevaa...

Näin se vain on. Kansalaiset ovat eriarvoisia lain edessä. Vanhanen on ainakin osittain syyllinen, kunnes syyttömäksi todistetaan tai mediahässäkkä loppuu, eikä hänen parlamentaarinen luottamuksensa välttämättä kestä niin hidasta syyttömäksitoteamisprosessia, kuin mitä käräjäoikeus tarjoa. Jos olisin syyttömänä Vanhasen asemassa, toimisin samoin. Lisäksi leikkaisin YLE:n rahoja raa'asti.

Aluepolitiikka demarien leipälajiksi

Tämä viikko on varmasti ollut synkkä monessa varkautelaisessa perheessä. 630 yksityisen sektorin hyvinpalkattua työpaikkaa on valtava menetys 23000 asukkaan kaupungissa, joka ei edes ole minkään suuremman kaupungin kehyskunta. Lisäksi Varkauden seutu oli jo ennen tätä yksi Suomen heikoimmista seutukunnista.

Kaiken lisäksi menetykset eivät tietenkään jää 600 suoraan paperityöpaikkaan. Tehtaan mukana menee myös valtavan paljon alihankkijoita ja teollisuuden tulipalveluita. Lisäksi tulee muistaa myös kerrannaisvaikutukset; välillisesti myös koko Varkauden palvelusektori on perustunut paperiteollisuuden rahoitukseen. Nyt ennestäänkin heiveröiseltä paikallistaloudelta on putoamassa pohja.

Varkaus on paitsi masentavassa tilanteessa myös vanha demarilinnake. Perinteisesti tällaiset tehtaan ympärille rakentuneet kaupungit ovat olleet demarien vahvinta kannatusaluetta. Nyt yhteiskunnan rakennemuutos ravistelee niitä samaan tapaan kuin teollistuminen ravisutti suomalaista maaseutua.

Kun maalaisliitto/keskustan vanhat ydintukialueet ovat jo suurelta osin väestönsä menettäneet, on keskustakin alkanut yhä enemmän keskittymään juuri maakuntakeskusten puolustamiseen. On nähty, että kun maakuntakeskuksissa on työtä ja tulevaisuutta, pysyy koko maa joten kuten elinvoimaisena. Demarivetoiset tehdaskunnat suurine verokertymineen taas ovat aiemmin voineet paheksua voimakasta verotulojen tasausta ja keskustan siltarumpupolitiikkaa(usein sinänsä aiheesta). Nyt saattavat kuitenkin osat kääntyä.

Kun tehtaat sulkeutuvat, on vaikea nähdä paikkakunnille kovin valoisaa tulevaisuutta. Monella Varkauden kaltaisella paikkakunnalla voi olla edessään hidas näivettyminen. Yhä enemmän kuulemme varmasti myös vasemmistopoliitikkojen vaatimuksia tuesta rakennemuutosalueille. Moni keskustalainen varmasti perustellusti kysyy, miksi nyt rakennemuutosta pitää hidastaa, kun maaseutu sai rauhassa tyhjentyä.

Vaikeaahan se perusteleminen on. On todella kaksinaamaista valittaa vuosikaudet, että ihmisten pitää muuttaa työnperässä pois maaseutupitäjistä, mutta samaa velvoitetta ei saa asettaa tehdaskuntien asukkaille. Tulee ratkaista, auttaako valtio ihmisiä saamaan työtä siellä, missä he asuvat, auttaako valtio heitä muuttamaan työn perässä vaiko jotain siltä väliltä. Argumentteja on suuntaan jos toiseen. Joka tapauksessa on väärin, jos päätökset perustuvat siihen, mitä puoluetta se väestöryhmä äänestää, jonka elinkeinon yhteiskunnan muutos on tehnyt kannattamattomaksi.

Tulee se olemaan melkoinen takinkäännös demareilta, jos he jatkossa ryhtyvät huutamaan lisää ja lisää rahaa kasvukeskuksista ja erityisesti pääkaupunkiseudulta taantuvien alueiden kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, etteikö vasemmisto nousisi jatkossa vähintäänkin keskustan rinnalle vaatimaan vahvaa aluepolitiikkaa.

Paitsi takinkääntöä aluepolitiikan tarpeellisuudesta voimme odottaa demareilta myös toista takinkääntöä. Jos korvaavia työpaikkoja nimittäin saadaan aikaan, ne tuskin tulevat olemaan valtaisan konsernin jättiläistuotantolaitoksia, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Näissä työpaikoissa tarvitaan ennen kaikkea joustavuutta ja koko henkilöstön sitoutumista firman kilpailukyvyn säilyttämiseen. Tarvitaan siis enemmän paikallista sopimista. Tehdaskaupunkien rakennemuutos saattaakin tehdä palveluksen koko muulle yhteiskunnalle. Niiden vaikeudet saattavat muuttaa demarien ja ay -liikkeen käsityksiä siitä, mikä on jäsenkunnan etu ja muutos tapahtuisi nimenomaan lähemmäs koko yhteiskunnan etua.

Kaikesta huolimatta toivotan Varkaudelle voimia ja viisautta todella vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen.

Lapuan liike ja maahanmuutto

Lueskelin taannoin iltalukemisena Juha Siltalan kirjan Lapuan liikkeen kyydityksistä. Kuvaus oli varsin mielenkiintoinen, paitsi käytännön kyyditysten järjestämisen osalta niin myös kuvauksena organisaatiosta ja toimijoista. Väistämättä kirjaa lukiessa tuli mieleen nykypäivän maahanmuuttokeskustelu.

30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.

En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.

Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.

Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.

Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.

Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.

Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.

Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.

Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?

Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?

Vihreää korruptiota?

Keskustan saamasta vaalirahoituksesta edellisissä eduskuntavaaleissa on älämölötty taas kohtuuttomuuksiin asti. Mediasta täytyy kyllä taas kommentoida jotain. Katselin Huomenta Suomesta Tuija Braxin haastattelua ja toimittaja moneen kertaan korosti, että on jotenkin epäilyttävää, jos tuetaan vain yhtä puoluetta. Ei voinut taaskaan muuta kuin ihmetellä toimittajien tyhmyyttä tai todennäköisemmin tahallista vääristelyä. Eikö jotakin puoluetta tai ihmistä tueta vaaleissa juuri sen takia, että sen tavoitteiden toteutumista toivotaan? Samalla logiikallahan voitaisiin ajatella, että on väärin, jos henkilö vaaleista toiseen tekee talkootyötä saman puolueen hyväksi. Omasta puolestani voin todeta, että jatkossakin oma talkootyöni menee lähinnä kokoomuksen hyväksi. Jos media saisi päättää, minun pitäisi oikeastaan varmaan kuulua jollekin oikeusministeriön mustalle listalle.

Mutta mutta... Toimittajaa enemmän minua suututtaa tässä asiassa vihreiden toiminta. Vihreissähän tavataan aina leimata kokoomus ja keskusta elinkeinoelämän rahaa saaviksi marioneteiksi. Toisaalta samalla paheksutaan ammattiyhdistysliikkeen rahan ja palkatun työvoiman käyttööä vasemmiston kampanjoinnin tukena. Vihreät pyrkivät luomaan kuvaa, jonka mukaan he ovat ainoa avoimin kortein pelaava puolue. Se ilmoittaa rahavirtansa ja muutenkin esiintyy avoimuuden keulakuvana. Itse uskon vihreän totuuden olevan ihan jotain muuta.

Jos kaikki muu vaalityön tukeminen avataan, olisi syytä läpivalaista myös luonnon- ja ympäristönsuojeluun keskittyvien yhteisöjen vaalituki. Mitä puoluetta ja minkä puolueiden ehdokkaita nämä järjestöt eniten rahoittavat. Entäs sitten työaika? Olen melkoisen varma, että vähintään osa greenpeacen, maan ystävien, luontoliiton ja muiden vastaavien järjestöjen työntekijöistä on käyttänyt työaikaansa vihreiden vaalityön tukemiseen. Miten se eroaa soppatykeillä seisovista SAK:n työntekijöistä? Se nyt ainakin on varmaa, että kyseisten järjestöjen vaalienalusmainonta on aina ollut koordinoitu tukemaan vihreitä. Eli toiminta on juuri samaa kuin SAK/SDP -kytkös.

Mielestäni tämä ympäristöjärjestöjen ja vihreiden kytkös on kaikkein törkein. Yleensähän SAK:n kohdalla mouhotaan siitä, että veronmaksajat joutuvat haluamattaan lystin rahoittajiksi. Tottahan se on, että jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, mutta vihreiden korruptiosta veronmaksajat maksavat vieläkin enemmän. Nämä järjestöt nimittäin ovat uusmaalaisia nuorisojärjestöjäkin kovempia valtionapupumppuja. Niiden osalla tosiasiallisten kannattajien maksuosuus on usein merkittävästi pienempi kuin ammattiyhditysliikkeellä. Ja jos verrataan piilotuen osuutta kaikista järjestön kuluista, väitän ympäristöliikkeiden myös ohjaavan paljon ay-liikettä suuremman osan varoistaan vaalityöhön.

Kaikkein pahin juttu tässä vihreiden tuessa nähtiin kuitenkin silloin, kun ympäristöministeri Lehtomäki halusi leikata ympäristöjärjestöjen tukia ja palkata rahoilla virkamiehiä ympäristöhallintoon. Vihreät raivostuivat ja vaativat, että rahoja ei saa leikata. Perusteena oli tietysti se, että ympäristöjärjestöjen asiantuntijaresurssit ovat tärkeitä ja järjestöt tarvitsevat tukea palkkojen maksamiseen. Näiden järjestöjen asiantuntijaksi pääsemistähän merkittävästi edesauttaa aktiivisuus vihreässä liikkeessa. Ohjaamalla rahaa järjestöille vihreät varmistavat tukea vaalikamppanjoihinsa ja edistävät samalla omien jäsentensä urakehitystä tarjoamalla massiivisen määrän valtion tosiasiassa maksamia työpaikkoja – vihreille. Näistä järjestöistä myös nykyisin helposti noustaan niihin ympäristöministeriön virkoihin, joiden määrää vihreät toki haluavat kasvattaa, kunhan rahat eivät ole pois heidän lähijärjestöiltään. Myös näiden järjestöjen asiantuntijoiden lausuntoihin voidaan perustellusti suhtautua samoin kuin EK:n tai SAK:n asiantuntijoiden lausuntoihin: Jos faktat ovat kunnossa, niin ainakin johtopäätökset ovat poliittisia.

Tämä rakennelma on Suomessa aivan uniikki selänraaputusjärjestelmä, jonka kulut maksaa aina veronmaksaja. Tuloksena saamme myös vahvasti yhteen suuntaan politisoituneen ympäristöhallinnon virkakoneiston, joka ei todellakaan halua jättää poliittisen linjan määrittämistä politikoille ja tyydy valmistelevaan ja toimeenpanevaan rooliin. Jos minä päättäisin, ympäristöjärjestöjen asiantuntijarahoitusta leikattaisiin rajulla kädellä ja säästyneillä rahoilla palkattaisiin virkamiehiä ympäristöhallintoon. Nämä virkamiehet voisivat hoitaa samoja asiantuntijatehtäviä, jotka vihreiden mielestä ovat lainvalmistelussa niin tärkeitä. Vaikkei ympäristöministeriö olekaan suosikkiministeriöni, niin silloin ainakin valinnoissa jouduttaisiin pidättäytymään julkisen viran täyttämisen edellyttämissä vaatimuksessa ja asiantuntijoilla olisi virkavastuu. Tällöin myöskään valtion rahoittamaa asiantuntijatyötä ei välttämättä aina käytettäisi ydinvoiman ja tekoaltaiden vastustamiseen sekä vesistöjä pilaavien lintujen pesimärauhan suojelemiseen. Ja ainakaan virka-ajalla ei tehtäisi vaalikamppanjaa!!!

Tämä kuitenkin pilaisi vihreän korruptiopumpun. Saattaa siis lopulta olla jopa niin, että vihreät eivät ole samanlainen puolue kuin kaikki muutkin, vaan Suomen KORRUPTOITUNEIN puolue. Jos Suomessa olisi aito osaava ja kriittistä journalismia harrastava media, niin vihreiden ja ympäristöjärjestöjen suhteessa olisi tutkivan journalismin paikka. Luulen, että tässä asiassa odottavan aika tulee olemaan pitkä.

Liliuksen palkka, kunnanjohtajan palkka ja julkisen sektorin palkka

Viimeaikoina on keskusteltu paljon palkkojen oikeudenmukaisuudesta. Kolme otsikoissa mainittua tahoa ovat olleet eri näkökulmista esillä, kun on oikeudenmukaisuudella on revitelty suuntaan jos toiseen.

Luontevinta on varmasti aloittaa Liliuksella. Palkkiot ovat olleet eittämättä hyviä, sitä tuskin kiistänee kukaan. Johtajien tulospalkkaus sinänsä on erinomaisen hyvä asia. On pelkästään luontevaa, että jos firmalla menee hyvin, saa johtajakin osansa. Se, onko siivu kohtuullinen, on oma lukunsa, mutta jonkinlaisilla markkinoilla korvaukset kuitenkin määritetään, eikä yksittäinen firma voi päättää maksaa huomattavasti vähemmän kuin muut, ainakaan jos haluaa kilpailla ykkösketjun johtajista.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että julkisuudessa puhutaan kuin tavallinen kansalainen lähtökohtaisesti maksaisi optiot. Näinhän asia ei ole kuin korkeintaan pelkästäään kotimarkkinoilla toimivien yritysten osalla. Se, että Nokia maksaa optioita johtajilleen on tulonsiirto pääasiassa amerikkalaisilta ja japanilaisilta eläkesäätiöiltä Suomen valtiolle ja johtajalle(optiothan verotetaan ansiotulona, jolloin valtio haukkaa niistä leijonanosan). Fortumin osalta valtiolle optiot ovat melko lähellä nollavaikutusta, kun valtio saa Fortumista tuloja myös osingonjaon muodossa.

Mielestäni tulonjaollinen ongelma ei kuitenkaan missään tapauksessa ole palkitsemisjärjestelmien osalta olennainen. Verottaja kuittaa kohtuullisen siivun joka tapauksessa ja jos miljardööriomistaja haluaa maksaa löysin perustein rahaa miljonäärijohtajalle ja valtiolle, niin ketäs se haittaa. Oma lukunsa tietysti on se, että monen rahaston välillisiä omistajia ovat tavalliset eläke-, osake- ja rahastosäästäjät, mutta keskustelun kärki ei missään nimessä ole olut omistajaparoissa, vaan johtajaretkuissa.

Kun tulospalkkio yleensä laukeaa tietynhetkisen osakekurssin mukaisen arvon pohjalta ja toisaalta huono kehitys ei vie johtajalta mitään, on syytä olla hyvin tarkka siinä, millaisia palkitsemisjärjestelmiä käytetään. Olennaista olisi, että muusta kuin yritysjohdon toimista johtuvat toimialan kannattavuuspomput eivät suhteettomasti näy korkeina palkkioina. Tämä vaatisi merkittävän osan palkkiosta sitomista esimerkiksi siihen, että yrityksen osakekurssin paranee merkittävästi suhteessa samalla toimialalla toimiviin yhtiöihin. Toinen merkittävä parannusmahdollisuus, olisi kypsymisajan pidentäminen, jolloin riskiä runsaasti sisältävät toimet saattaisivat mennä mönkään ennen kuin palkkioita ehditään rahastaa. Lisäksi tulee harkita malleja, joissa johtaja joutuu sitomaan järjestelmään myös omaa rahaansa, jolloin riski ja tuotto kulkevat paremmin yhdessä. Kolmanneksi olisi syytä korostaa myös vakavaraisuuteen ja sijoitetun pääoman tuottoon liittyviä mittareita. Vaikka osakekurssi kertoo paljon, ei se aina kerro aivan kaikkea. Toki osakekurssin irrottaminen palkitsemisesta kokonaan olisi väärin. Palkitsemisjärjestelmät eivät siis ole lähtökohtaisesti pahoja, ne pitää vain huolella rakentaa. Jos palkitaan johtajaa firmassa, jolla oikeasti menee hyvin, ei se ole keltään muulta kuin omistajalta pois, ja jos omistaja ei valita, olkoot muutkin hiljaa. Runsas palkitseminen huonosta hoidosta on jo eri asia ja järjestelmä tulee vain rakentaa niin, ettei huonosta johtamisesta miljoonia makseta. Liliuksen kohdalla on tietysti surullista, ettei kukaan väitä Fortumia hoidetun huonosti. Vaikka toimiala ja markkina-asema ovat mikä ovat, kertoo edellinen lause valtiosta omistajaohjaajana paljon, valitettavan paljon.

Sitten kunnanjohtajiin. Heistä tyydyn toteamaan, että ikiliikkuja on keksitty. Nimittäin kunnanjohtajan palkka. Hommahan toimii niin, että kaikki kaupungit ja kunnat haluavat pitää viiteryhmänään samankokoisia ja itseään vähän suurempia kaupunkeja ja kukaan ei halua verrata itseään vähän pienempiin kuntiin. Mitäs siitä seuraa? 80000 asukkaan kaupunki vertaa kaupunginjohtajansa palkkaa 90000 ja 110000 asukkaan kaupunkiin ja toteaa, että johtajan palkan ollessa pienempi kuin suuremmissa vertailukaupungeissa se pitää nostaa samalle tasolle ja oikeastaan vähän ylikin kompensoimaan vanhaa jälkeenjääneisyyttä.(Unohtamatta sitä, että kaikkien kaupunkien johtajat ja luottamushenkilöt keksivät, miksi juuri tämän kaupungin johtaminen on erityisen vaikeaa. Syyksi kelpaa esimerkiksi Ruotsin, Venäjän, Norjan tai meren läheisyys, kielivähemmistö tai sen puute, monipuolinen tai yksipuolinen elinkeinorakenne, saaristo- ta sisämaakaupunkiasema ja niin edelleen...) Kun palkka nostetaan yli edellisten kaupunkien johtajien palkoista, niin johan 90000 ja 110000 kaupungit heräävät ja toteavat, että eihän 80000 asukkaan kyläpahasen kaupunginjohtaja voi ansaita suurempaa palkkaa kuin meidän johtajamme... Ja palkat nousevat, jolloin 80000 asukkaan kaupunginjohtaja on taas jälkeenjäänyt. Sitten herää 70000 asukkaan kaupunki, joka mielestään kuuluu samaan viiteryhmään, ja kierros alkaa alusta.

Näitä kaupunginjohtajapalkkoja pitäisi jonkun oikeasti miettiä. Onko se johtaminen oikeasti paljon vaativampaa, kuin vaikka hovioikeuden presidentin, alueverojohtajan, te-keskuksen johtajan tai ministeriön kansliapäällikön tehtävien hoitaminen? Valtionhallinto kuitenkin ehkä olisi parempi vertailukohta kuin elinkeinoelämä, vaikka jotkut muuta uskottelevat.

Lopulta sitten julkiseen sektorin työntekijöiden palkkoihin ja työetuihin. Kuopio aikoo lomauttaa kunnan työntekijöitä, jolloin kaupungin työntekijät vaativat veronkorotuksia lomautuksen sijaan, jotta kaikki kaupunkilaiset, eikä vain julkisen sektorin työntekijöitä saadaan talousvaikeuksien maksumiehiksi. Siirrytään sata kilometriä etelään ja Varkauteen, jossa teollisuuden suuren työttömyyden keskellä jouduttiin säästämään(ongelmana Varkaudessa ei ollut niinkään lepsu julkisentalouden hoitaminen, kuten Kuopiossa, vaan kaupungin kokonaisvaltaisen surkea tilanne alueiden välisessä kilpailussa). Tällöin kunnan työntekijöiden viesti oli, että heiltä ei saa viedä mitään etuja, olipa muiden kaupunkilaisten tilanne mikä hyvänsä. En tiedä onko kenenkään muun mielestä ristiriitaista, että kunnan työntekijöitä ei saa laittaa kupungin tehottmomuudesta yksin kärsimään, mutta yksityiseltä sektorilta irtisanottujen ja lomautettujen vero- ja maksutaakkaa pitää korottaa ja elintasoa heikentää, jotta kituvan kaupungin kuntatyöntekijät saavat säilyttää etunsa. Lapsella ja sairaalla voi tarpeen mukaan ratsastaa eri suuntaan.

Mummun haudalla

Kaksi viikkoa sitten isoäitini haudattiin Alahärmän ev.lut. kirkon multaan. Sattuneesta syystä olen viime aikoina miettinyt paljon hänen elämänkaartaan. Kun samaan aikaan puhuttiin paljon hallituksen aikeista nostaa yleistä eläkeikää ja murehdittiin tulevia demografisia ongelmia, päätin tavoistani poiketen peilata yhteiskuntaa oman elämäni kautta.

Äitini suku on Oulun seudulta. Isoisäni on jonkinasteisen oululaisen herrasuvun demariksi kääntynyt vesa(ilmeisesti kuitenkin asevelihenkinen) ja isoäitini pieneltä lumijokelaiselta tilalta kunnan stipendillä koulutielle nostettu oppilas. Molemmilla oli mahdollisuus yliopisto-opintoihin sodan jälkeisessä Suomessa, toisella syntyjään ja toisella yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ansiosta. Sen aikainen yliopistokoulutus mahdollisti varsin hyvän ja turvatun työuran. Isoisästä tuli lääninsosiaalineuvos, kansanedustaja ja Oulun kaupungin kunnallispamppu. Äitini äiti taas palveli lukion äidinkielen opettajana. Palkkaa saatiin ja eläkettä ansaittiin. Nykyinen eläke mahdollistaa leskenä elävälle isoäidilleni varsin hyvän elintason.

Isä taas on alahärmäläisen maatilan lapsi. Ukki(kuten isäni isää kutsuttiin) olisi varmasti nykykriteereillä ollut lukumiehiä, niin tarkkaan kirjat, ajankohtaisohjelmat ja sanomalehdet seurattiin. Jos elämä olisi toisenlaisen kulun saanut, olisi ukkikin ehkä saanut mahdollisuuden koulujen käymiseen... Tiedä vaikka juristiksi, agronomiksi tai lääkäriksi(niiksihän maaseutuylioppilaat pääasiassa lukivat – no ehkä joku valtio-oppinutkin on joukkoon mahtunut, mutta kyllä ukki olisi sitä paremmin osannut valita). Alkujaan lukumahdollisuus olisi saattanut olla realistinen, isäni kotitalo nyt kuitenkaan ei ole mikään torppa ja ukki oli ainoa poika, mutta ukin ollessa 17 -vuotias hänen isänsä menehtyi yllättäen leikkauspöydälle. Vastuuta oli kannettava ja tilanpito aloitettava, koulut siinä käymättä jäivät. Mummu taas oli opiskellut Pietarsaaren kaupungissa kirjanpitäjäksi, mutta tilikirjat saivat jäädä, kun nuori maatilan isäntä kysyi tahdotko. Tahtoihan hän, eikä ilmeisimmin valintaa katunut.

Maatila elätti perheen, ei ehkä ylläkylläisesti, mutteivät he käsittääkseni yhteisönsä vähäosaisimpiin kuuluneet.(Maanviljelyhän tunnetusti aina tuottaa tappiota, mutta vähitellen siinä kuitenkin rikastuu). Koulutus mahdollistettiin lapsille ja seuraavasta sukupolvesta jo lähdettiinkin lukemaan lakia ja lääketiedettä. Kun sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin, pääsivät myös isäni vanhemmat nauttimaan eläkepäivistä. Mutta kuten maatalouden sukupolvenvaihdoksissa yleensä, pääosa elämän varrella kertyneestä omaisuudesta siirtyi jatkajalle, kuten tietysti oikein on.

Maatalousyrittäjien eläkejärjestelmähän ainakin oli varsin isäntäpainotteinen, jolloin ukin eläke oli selkeästi parempi kuin mummun. No eihän siinä mitään, ei rahoja varmasti elinaikana erillä pidetty, mutta ukin menehtyessä yllättäen miltei suorilta jaloilta, loppui suuremman eläkkeen tulo. Käsittääkseni mummun oma eläke oli kansaneläke plus ehkä jotain pientä. Elämä oli vaatimatonta, muttei mummu suuren kulutuksen perään ikinä ollutkaan. Toki hänellä sellainen turva oli, että varmasti suuressa hädässä lapset olisivat pystyneet ja halunneet auttaa, muttei mummu sitäkään halunnut. Lastenhoitopalveluiden tarjoamisen ja muun avun kautta lapset olivat kyllä saamapuolella loppuun saakka, mutta sitä hän varmasti toivoikin. Työtä mummu on tehnyt paljon sen puolesta, että lapsenlapsilla olisivat asiat paremmin... Täytyy myöntää, että ei ole valittamista käsittääkseni kellään meistä ja levollisena mummu lähtikin: Kenestäkään ei tarvitse suurta huolta kantaa. Lapsenlapsistakin kasvoi terveitä, kunniallisia ja onnellisia yhteiskunnan jäseniä.

Kun eläkejärjestelmäämme peilaa sukuni kautta, tekee mielenkiintoisia huomioita. Isovanhempieni sukupolvi on eläkkeensä ansainnut. Työtä on tehty paljon ja heidän sukupolvensa eittämättä antoi paremman yhteiskunnan lapsilleen kuin minkä vanhemmiltaan sai. Kuten edellä jo mummun kohdalla totesin, paikka sukupolvien ketjussa on täytetty. Heidän lastensa sukupolvesta en ole yhtä varma. Hehän ovat suurella porukalla maksaneet vanhemmilleen melko pieniä eläkkeitä(ehkä jotkut akateemiset poislukien) ja samalla ovat tiukasti vastustamassa minkäänlaisia leikkauksia omiin etuuksiinsa, vaikka maksajajoukko pienenee tuntuvasti. Suomen eläkejärjestelmähän on pääosin ketjukirje, jossa seuraava sukupolvi maksaa edellisen eläkkeet.(vaihtoehtona olisi rahastointi, jossa säästettäisiin työaikana eläke) Tämä järjestelmähän olisi ongelmaton, jos ikäluokat olisivat yhtä suuria, mutta niin ei ole. Nyt edessä on tilanne, jossa eläkeläismäärä kasvaa hurjasti samaan aikaan, kun maksajajoukko pienenee. Ikäluokkani joutuu vaikeaan tilanteeseen tämän järjestelmän rahoittamisessa, kun seuraava eläkeläispolvi myös vaatii parempia sosiaali- ja terveyspalveluita eläkkeidensä rinnalle, eikä oikein saisi palvelumaksujakaan periä. Raskaaksi tulee käymään veronmaksajalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Toivottavaa olisi tietysti, että aiemmin olisi rahastoitu enemmän, mutta sille ei enää voi mitään. Nyt aloitettu rahastointi ei ratkaisisi tätä ongelmaa ja on kaikki syy uskoa, että ikäluokkien koko tämän nyppylän jälkeen tasaantuu, jolloin rahastointiin ei ole enää kovin suurta tarvetta. Toki se mielestäni teorian tasolla olisi oikeudenmukaisempaa, että suurempi osuus omasta eläkkeestä tienattaisiin itse, mutta siihen tarvitaan ainakin pitkiä siirtymäaikoja.

Oikeudenmukaisinta olisi ansioeläkkeiden leikkaaminen. Kyllä Oulun mummuni pärjäisi hieman pienemmälläkin eläkkeellä. Eikä siinä olisi mitään epäreilua kateuttakaan. Hän on yhteiskunnan stipendillä hyvään virkaan koulutettu ja hänelle vielä maksetaan suurempaa eläkettä, kuin mitä hän on eläkemaksuillaan kerännyt... Yhteiskunta on kaiken kaikkiaan ollut reilu. Se, että vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hänen kaltaisilleen ei lahjoitettaisi ihan yhtä paljon, ei oikeastaan olisi edes leikkaus.(jos ei ajatella, että kun saa säännöllisesti lahjoja, syntyy lahjoittajan ja lahjanantajan välille velkasuhde). Tietysti voidaan myös sanoa, että perintönähän ne rahat siirtyy... Mutta onko järkevää, että sukupolvien välinen tulonjako toimii niin, että pieniä lapsia kasvattavia työntekijöitä rankaistaan ankarilla tuloveroilla ja vastineeksi luvataan, että kun talo on velaton ja lapset ovat opiskelemassa tai työelämässä, saat suuren perinnön. Jotkut toki lahjoittelevat sitä omaisuuttaan jo elinaikanaan, mutta onko tämä järjestelmä järkevästi työhön ja yrittämiseen kannustava?

Jos eläketasoa ei voida leikata, on palvelumaksuja pakko korottaa enemmän kuin pelkkä indeksiin sitominen teki ja leikata sillä tavoin liian suuret eläkkeet valtiolle. Alahärmän kansaneläkkeellä eläneelle mummolleni se olisi ollut kuitenkin kohtuutonta. Kansaneläke on aidosti pieni, eikä siitä ole varaa suurempia maksuja juuri maksella. Eläkeläisiä ei mielestäni tule aitoon köyhyyteen ajaa... Läheskään kaikilla kansaneläkkeellä elävillä vanhuksilla ei mummuni tapaan ole edes sitä lasten muodostamaa tukiverkkoa. Kansaneläkkeellä elävien köyhyyttä ei pidä eikä saa syventää!

Mitä tämä edellyttää? Kaikki siteet kansaneläkkeen ja ansioeläkkeiden välillä tulee katkoa. Takuueläke pitää saada voimaan ja pieniä eläkkeitä pitää pystyä nostamaan ilman normaalien ansioeläkkeiden nousua. Kun yhteiskunta antaa veronmaksajien pussista lahjoja jäsenilleen, tulee ne ohjata oikeudenmukaisesti tarvitseville. Kenenkään työllään ansaitsemaa palkaa tai voittoa ei tule kadehtia, mutta yhteiskunnan antamien kohtuuttomien lahjojen kadehtíminen on sallittua jopa suotavaa.

Isovanhemmistani kolme on jo tämän maailman jättänyt ja yksi vielä eläkettä nauttii. Uskon, että yllä ollevan lapsenlapsen mielipiteen allekirjoittaisi jokainen... Hyvää vointia mummulle Ouluun ja rauha muiden muistolle.

Hallitus ja oppositio – yhtä väärässä

Puun myyntitulon osittainen verohuojennus perusteltiin lakiesitystä luonnosteltaessa kotimaisen metsäteollisuuden puutarpeilla. Puuta piti saada liikkeelle ja toisaalta ensiharvennushakkuiden osalta verovapautta perusteltiin myös niiden tarpeella myöhemmän metsänkasvun parantamiseksi. Oppositio taas kritikoi uudistusta oikeudettomaksi tulonsiirroiksi rikkaille metsänomistajille.(Ainahan se on niin, että kun otetaan vähemmän, niin se on antamista ;)

Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.

Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.

Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.

Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.

Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.

Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.

Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.

Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.

W historian oikeussaleissa

Munchenin oluttupavallankaappausyrityksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä Adolf Hitler linjasi, että heidän tekemistensä oikeellisuus tuomitaan historian oikeussaleissa, eikä juttua istuneessa paikallisessa alioikeudessa. Noihin aikoihin ja erityisesti vähän niiden jälkeenhän kyseessä oli Saksassa varsin suosittu mies. Mutta niistä historian oikeussaleista tullut tuomio oli eittämättä langettava. Tätä Hitlerin lausahdusta olen viimeaikoina mietiskellyt lueskellessani lehtien kirjoituksia Yhdysvaltain presidentistä, joka tulee jäämään historiaan kaikkien aikojen huonoimpana.

Aika reipas kannanotto heti uran päättymishetkellä. Maailman historia tuntee monta suurmiestä, jotka ovat vallasta luopuessaan hyvin epäsuosittuja, mutta joiden ”legacy” on historian oikeussaleissa noussut suurmiessarjaan. Erityisen suosittuja historiallisten silmälasien takaa ovat johtajat, jotka ovat kaukonäköisesti tehneet vaikeita ja tekohetkellä epäsuosittuja ratkaisuja, jotka jälkikäteen osoittautuvat oikeaan osuneiksi. Tietysti ei ole mitenkään selvää, että nuorempi Bush tulisi kuulumaan tähän kategoriaan, muttei se mahdotontakaan ole. Asiaa käsiteltäessä on syytä pohtia, miksi W on epäsuosittu ja voivatko päätökset osoittautua oikeiksi.

Ensimmäisenä usein mainitaan Irakin sota. Tietysti sodan aloitussyy ”weapons of mass destruction” oli eittämättä virheellinen ja sodan aloitusmotiivit ovat vähintäänkin epäselvät. Rahaa on palanut turkasen paljon ja ihmisuhrejakin on tullut huomattavia määriä. Tässä kohdassa W:llä on kuitenkin aito mahdollisuus kaukonäköisten kategoriaan. Jos Irakista kehittyy vakaa ja jotenkuten demokraattinen tai edes ihmisten perusoikeuksia kohtuullisesti noudattava yhteisö, pysyvästi, on transitiovaiheen inhimillinen tuska lopputuloksen väärtti. Tämä kehitys olisi omiaan mahdollistamaan joten kuten kestävän rauhan alueelle – ja mahdollistaisi Irakin suurten öljyreservien tuonnin markkinoille. Pitää myös muistaa, ettei vallasta todellakaan syösty mitään pehmeiden perhearvojen miestä ja öljyn vientihän oli rajoitettua kauppasaarron vuoksi. Parhaassa tapauksessa Irakin sotaretken pitkän aikavälin inhimillinen tase jää selvästi plussalle. Eri asia on kattaako tämä inhimillinenkään etu amerikkalaiselle veronmaksajalle aiheutuneita kuluja, vaikka halventuneen öljyn maailmanmarkkinahinnan vaikutuskin huomioitaisiin.

Toisena kysymyksenä nousevat esiin Guantanamo ja ihmisoikeusloukkaukset. Hallintohan ei ole suostunut antamaan terrorismiin liittyen pidetetyille kumpaakaan sotavangin tai rikollisen asemaa. Lisäksi on ollut ilmeistä, että jonkin verran on kidutettu. Sotavangin kidutusta ei tietysti oikeuta mikään, mutta tapahtumaisillaan olevan vakavan rikoksen kuten massiivisen terrori-iskun estämiseksi tehty ”verekseltään” kiinnisaatujen ”tehostettu kuulustelu” kiireessä on vaikeampi tapaus – juridisesti kyse olisi oikeuttamisperusteena hätävarjelusta tai pakkotilasta. Lisäksi muitakin kansalaisoikeuksia on rajoitettu ihmisten suojelemisen nimissä.

Tässä asiassa itsekin olen hyvin kriittinen W:n hallintoa kohtaan ja uskon sen menetelleen monessa kohdassa yksiselitteisen väärin ja vielä useammassa kohdassa liioitellen. Mutta toisin kuin suurin osa lehdistöstä, tiedostan, että saatan hyvinkin olla väärässä. Kun W:llä ja jatkossa Obamalla toisin kuin suurimmalla osalla kirjoittelijoista, on maailman voimakkaimpien tiedutelupalveluiden tietolähteet käytettävissään, kukaan keskivertosuomalainen ei voi tietää, millaisia intressipunnintoja päätöstä valmisteltaessa on tehty. Ei liioin tiedetä millaisia pakottavia salaisia syitä päätösten tekemiselle on milloinkin ollut. Näissä kysymyksissä salassapitoajat ovat pitkiä ja allekirjoittanut on varmasti eläkkeellä, ennen kuin voidaan kaiken informaation pohjalta varmuudella sanoa, millainen kuva näistä W:n päätöksistä historiaan jää. W saattaa kuitenkin saada maineensa takaisin jo paljon nopeamminkin – ainakin kotimaassaan. Jos Obama purkaa joitain W:n hallinnon toimia ja niiden ansiosta muslimiterroristit tekevät uuden massiivisen terrori-iskun USA:aan, nousee W kansalaistensa silmissä presidentiksi, joka uskalsi suojella kansalaisiaan eurooppalaisen ja ultraliberaalin lehdistön kritiikistä piittamatta... Ja jokainen voi päätellä, mitä se tekisi Obaman suosiolle. Tätä skenaariota ei varmaan kukaan toivo.

Entäs sitten talous. Tietyiltä osin anna olla -kapitalismi on epäonnistunut, mutta vain pieneltä osin. Jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin, sitä pitää voida säännellä. Laissez-fairen raja meneekin siinä, että päätöksiä tehtäessä pitää ottaa huomioon myös konkurssin uhka ja koko sijoitetun pääoman menettämismahdollisuus. Jos on mahdollisuus hakea korkeaa tuottoa ilman korkeaa riskiä, koska valtio viime kädessä pelastaa, ei järjestelmä ole terve. W ei huomannut säännellä tarpeeksi firmoja, joiden ei voi antaa kaatua, mutta ei kyllä säännellyt moni muukaan valtiojohtaja.

Eurooppalainen tapa syyttää finanssikriisistäkin yksin republikaaneja on kuitenkin väärä. Kriisin ytimessä kun olivat demokraattien lempilapset, eli puolivaltiolliset asuntoluottolaitokset, joiden toimintaperiaatteen voisi kansanomaisesti pelkistää: ”Asuntolainoja maksukyvyttömille”. Tästä pitäisi oppia myös se, että jos poliittisin perustein lainataan persaukisille rahaa, niin voi olla, ettei rahoja makseta takaisin. Hyvä oppi vasemmistolaisille ympäri maailman. Tätä W yrittikin hillitä, mutta demokraatit vastustivat, kun kaikilla ihmisillä on oikeus omistusasumiseen!

Vapaakauppakysymyksissä W:n hallinto on alun tyylivirheiden jälkeen ollut reilu. Toivottavasti Obama ei tuo uskottavaa muutosta ainakaan tähän kohtaan. Veroja on varmasti aatteellisestikin alennettu ja julkista sektoria pienennetty, mutta tämä ei kyllä pääosin ole syy amerikkalaisten tyytymättömyyteen. Eivät he haluakkaan pohjoismaista korkeiden verojen hyvinvointivaltiota.

Pahimpana ongelmana W:n talouspolitiikassa pidän piittaamattomuutta valtiontalouden alijäämästä. Se kuitenkin on perustunut pääosin turvallisuuspolitiikan menoihin, joiden perusteltavuus selviää vasta vuosien kuluttua. Oikein olisi kuitenkin ollut maksattaa edes osa näistä kuluista nykyisillä veronmaksajilla, eikä siirtää niitä heidän lastensa taakaksi. Mutta on syytä muistaa, että EU:hun verrattuna Yhdysvallat ei kuitenkaan ole kovin velkainen.

Lisäksi täytyy todeta, että W;n hellimä vakuutusterveydenhoitomalli ohjaa turhiin hoitoihin ja on kallis. Siellä on aito kallis virhe.

Mutta se, miten W jää historiaan talouspresidenttinä riippuu paljon Obamasta. Jos hän säilyttää hyvät osat ja korjaa virheet, W menköön historiaan talouspolitiikkaa ymmärtämättömänä, mutta ei sekään vielä varmaa ole. Talouspoliittisilla päätöksillä on pitkäaikaisia vaikutuksia.

Bush on erityisesti euroopassa epäsuosittu myös tiukasta arvokonservatiivisuudestaan, jota hän on toteuttanut esimerkiksi nimittämällä linjansa mukaisia jäseniä korkeimpaan oikeuteen. Tästä puolesta W en pidä ja olen iloinen esimerkiksi Obaman päätöksestä ryhtyä rahoittamaan ehkäisyhenkisiä ja abortinkin hyväksyviä avustusjärjestöjä.(Alkujaan tiettyjen avustusjärjestöjen syrjiminenhän on yksi Reaganin harvoja päätöksiä, joista ei voi olla ylpeä). Vaikka en näissä asioissa W:n linjaa hyväksykään, on ihan turha luulla, ettei amerikassa edelleen moni olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Kotimaan epäsuosio johtuu pääosin muista asioista ja arvokysymysten kulttuurisodan rintamalinjat ovat edelleen keskellä Yhdysvaltain äänestävää kansanosaa, vaikka pelkästään suomalaista mediaa seuraava toisin voi luullakin.

Toisin kuin suuri osa suomalaisesta toimittajakunnasta, minä en väitä tietäväni miten W jää historiaan. Tiedän kuitenkin, miten toivon hänen jäävän historiaan. Toivon, että W muistetaan presidenttinä, joka kaukonäköisesti synnytti lähi-itään demakraattisen ja vapaan valtion, joka mahdollisti laajemman rauhan ja vakauden alueella. Toisaalta toivon hänet muistettavan presidenttinä, joka lyhytnäköisesti rajoitti yksilön oikeuksia liian pitkälle, mutta pystyi tuhoamaan suuren osan järjestäytynyttä muslimiterrorismia.

Talouden osalta toivon W:n kaudesta opitun, ettei valtiontalouden alijäämiä pidä vähätellä ja että yrityksen toimintaympäristö ei voi olla sääntelemätön, jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin. Lisäksi toivon, että W kauden jälkeen ymmärretään, että sosiaalisin perustein annetuissa luotoissa on sellainen riski, että ne voivat laajassa mittakaavassa jäädä maksamatta. Vapaakaupan osalta W voi tulla muistetuksi lähinnä silloin, jos Obama olennaisesti muuttaa linjaa protektionismin suuntaan. Sitä en toivo.

Lisäksi toivon, että W muistettaisiin viimeisenä republikaanipresidenttinä, joka vartioi tarkemmin ihmisten makuhuoneita kuin lompakkoja.

Nyt vain odotellaan historian oikeussalien tuomiota, ainakin parikymmentä vuotta. Oikeuden pyörät pyörivät tunnetusti hyvin hitaasti!

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 3.

3. Vaikutukset viraston toimintaan. Tämä on alueellistamisen potentiaalinen pääongelma, jonka kritisointiin alueellistamisen ongelmista aidosti kiinnostuneet ja toisaalta Helsinkiläisten puolustajiksi profiloituvat järkevät henkilöt keskíttyvät.

Ensinnäkin jo aiemmin mainittu henkilöstön vaihtumiskysymys. Selvää on, että jos merkittävä osa viraston vakinaisesta henkilöstöstä vaihtuu, kestää jonkin aikaa ennen kuin toiminta palaa entiselle tasolleen. Vaikka maakunnissa saatavan henkilöstön sitoutuneisuus työnantajaansa saattaa olla Helsinkiä parempaa, siirtymisajan ongelmat voivat olla niin vakavia, ettei aluellistamiseen ylipäätään kannattaisi ryhtyä. Tai ainakin se kannattaisi tehdä käytännössä siten, että virat täytettäisiin maakunnissa vasta kun täytettävät vanhat viranhaltijat jäävät eläkkeelle. Tällöin siirtymät voivat kuitenkin olla yksinkertaisesti liian pitkiä.

Toinen keskeinen ongelma on sidosryhmäyhteistyö. Jos kaikki keskeiset sidosryhmät ovat Helsingissä ja siellä joudutaan jatkuvasti ramppaamaan lähes koko henkilökunnan toimesta, voi aluellistamisen kannattamattomuuskynnys laskea. Jotkut johtajat ja erikoisasiantuntijat tietysti aina matkustavat ja sen takia ei kannata mitään hanketta hylätä. Tosiasiassa kuitenkin monet alueellistetut virastot, kuten Mavi, ovat lähinnä paikallisviranomaisia ja käytännön toimijoita ohjeistavia, jolloin tärkeimmät sidosryhmät ovat hajotettuna ympäri maan. Samoin Mavia koskeva lainsäädäntökin tulee pääosin Brysselistä eikä Helsingistä. Yleisesti voitanee sanoa, että toimeenpanevia virastoja on helpompi siirtää, kuin säädösvalmistelua tekeviä.

Myös jo aiemmin mainitsemanti Aalto -yliopisto on esimerkki valtion hankkeesta, joka pitää tehdä juuri pääkaupunkiseudulle ja sinne pitää voida ohjata myös suurempia resursseja kuin muiden yliopistojen hankkeisiin. Elinkeinoelämää palvelemaan suunnitellun yliopiston tulee olla juuri elinkeinoelämän lähellä... Sinisilmäisimmät tietysti uskovat, että Aalto -yliopistolla haetaan jotain tieteellistä höttöä, eikä kansallista kilpailukykyä... No saahan sitä uskoa.

Se, että kaikkien virastojen kohdalla kuitenkin huudetaan samaa ”pakko olla pääkaupunkiseudulla” -hokemaa, syö uskottavuudelta myös silloin, kun alueellistaminen oikeasti on hölmöä... Kuinka moni muistaa sadun lammaspaimenen sudenhuudoista:) On tilanteista, joissa alueellistaminen ei kannata, mutta niitä eivät voi olla kaikki hankkeet.

Pahimmassa skenaariossa käy niin, että kohu hidastaa alueellistamista, mutta toisaalta paineet maakunnissa kasvavat yliopistouudistuksen suhteen. Kun opetusministeriksi nousi Henna Virkkunen, on olemassa kaikki edellytykset siltarumpupolitikoinnille yliopistouudistuksessa... Aalto -yliopistolle ei saa antaa enempää rahaa kuin muille, ainakaan ei enempää kuin Jyväskylän yliopistolle. Sen jälkeen koko huippuyliopistohanke alkaa vesittyä, kun Otaniemen teekkareille tarkoitettua rahaa joudutaan siirtämään pieniin nais- ja vähemmistötutkimusyksiköihin ympäri maan.

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 2.

2. Toinen kohta on pakko aloittaa tällä vuokrasopimusälämölöllä, jota ovat Hesarin toimittajat jo pidemmän aikaa myllyttäneet. Mukaansa he ovat saaneet muita sankareita, kuten KE Hanna-Leena Hemmingin(tunnettu myös A-Talkista) ja Nykypäivän toimittaja Juha Pärssisen. On annettu kuvaa, jonka mukaan koko jäljellä olevan vuokrasopimuksen kesto jäisi valtiolle tappioksi. Olen tässä pohdiskellut tarjousta, jossa kaikki voittaisivat(ainakin jos uskomme Helsingin sanomia). Allekirjoittanut voisi tarjoutua etsimään tiloille uuden vuokralaisen. Kun HS lähtee siitä, että koko tulevan vuokra-ajan vuokrasumma jää veronmaksajan tappioksi, niin jokainen euro, jonka korvaavan vuokralainen maksaisi, olisi puhdasta voittoa. Vaikkei minulla ole mitään kokemusta alalta ja vaikka menossa on taantuma, epäilen, ettei minulle tuottaisi vaikeuksia vuokrata tiloja eteenpäin vähintään 80%:lla nykyisestä vuokrasta. Vaikka 10 % komissiolla, minun ei tarvitsisi huolehtia enää omasta taloudellistesta tilanteestani ja valtion vuokratappio tippuisi alle kolmannekseen. HS nuoret toimittaja ja Nypän Pärssinen varmaan voisivat minun esitykseeni suostuakin, mutta ehkä Virkkunen HS:ssä ja Iloniemi Nypässä myöntelisivät, että eihän nämä perustoimittajat oikein ymmärrä. Tosiassa kokenut kiinteistöalan ammattilainen saisi varmasti vähintään 95%:a vuokrakertymästä, todennäköisesti 100%.

No vakavasti ottaen vuokrasopimuksissa on kyse tietenkin siitä, että vuokranantajan haluavat rahansa sopimuksen edellyttämällä tavalla, kuten pitääkin, ja valtiolla on velvollisuus tämä asia hoitaa. Kun tilat kuitenkin ovat lähinnä toimistokäytössä, on vuokranantajalle herttaisen sama, kuka siinä on vuokralla, kunhan kiinteistön arvo ei heikkene. Toki heillä voi olla halu siirtotilanteessa tehdä jotain tarkistuksia mahdollisesti jälkeen jääneeseen vuokraan, riippuen vähän alkuperäisen sopimuksen ehdoista, mutta eivät hekään halua tilojen oleva tyhjillään. Lisäksi tällaiset vuokranantajat ovat yleensä institutionaalisia sijoittajia, kuten eläkerahastoja, jotka haluavat ylläpitää suhteita suuren vuokralleottajaan - valtioon. Vuokranantajan intressi on saada oma tuottonsa, ei aiheuttaa vuokralaiselle ongelmia. Ja muuten uskooko joku, että virastoilta vapautuviin, yleensä hyvällä paikalla sijaitseviin tiloihin, ei löytyisi korvaavia vuokralaisia. Kun katsoo vuokrasopimuksesta meuhkaavia henkilöitä, voi todeta, että pikkuapinat on laitettu elämöimään, jotta saataisiin turhasta asiasta kohu. Vakavasti otettavat alueellistamiskritiikot, kuten esimerkiksi Vapaavuori ja Soininvaara, haluavat profiloitua muissa alueellistamisongelmissa.

No sitten oikeisiin kansantaloudellisiin ongelmiin... On selvää, että alkuvaiheessa virastojen siirrosta syntyy kustannuksia, mutta mistä uudistuksista ei syntyisi. Virastot kuitenkin siirretään pysyvästi, jolloin pitkäaikaisvaikutuksiin keskittyminen on olennaisinta.

Tosiasiallisesti monen viraston (ei kaikkien) siirtäminen on kansantaloudellisesti ja valtiontaloudellisesti kannattavaa sekä positiivistä niin pääkaupunkiseudun kuin vastaanottavan paikkakunnan paikallistaloudelle. Helsingin seutu on maamme taloudellinen moottori, jonka ripeä kasvu on kansantalouden kasvun perusedellytys. Helsingin seudun kasvun rajana on juuri toimitilojen ja asuntojen puute, ei työn puute. Kun virkamiehiä, joiden palkka valtakunnallisesti katsoen on hyvä, mutta pääkaupunkiseudun kannalta ehkä keskinkertainen, siirretään muualle Suomeen, heidän käyttämänsä toimistotila yleensä keskustassa tai Pasilassa vapautuu samoin kuin heidän asuntonsa. Toimitilat ja asunnot täyttyvät tämän jälkeen ihmisíllä ja yrityksillä, jotka ovat tilan ja asuntojen puutteen vuoksi jääneet syntymättä, mutta jotka syntyessään maksavat enemmän veroja, niin valtion kuin Helsingin kaupunginkin kassaan. Nämä yritykset eivät myöskään markkinataloudessa syntyisi muualle, kun taas virasto voidaan siirtää.

Vastaanottavalle kaupungille taas virkamiestyöpaikat ovat yleensä hyvätuloisia työpaikkoja, jotka kasvattavat keskiansiotasoa ja verokertymiä. Niiden viemät asunnot ja toimitilat eivät myöskään estä ainakaan yhtä kannattavien yritysten syntyä kuin pääkaupunkiseudulla käytetyt asunnot ja toimitilat. Jos lisäksi joudutaan rakentamaan lisätiloja ja asuntoja johonkin, rakentamisen rajakustannus on paljon pienempi maakuntakeskuksissa kuin se on pääkaupunkiseudulla. Siten sellaisten virastojen, jotka voivat sijaita muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, sijoittaminen maakuntiin, ei ole kansantaloudellisesti ollenkaan päätöntä. Eri asia ovat Aalto -yliopiston kaltaiset valtakunnallisesti tärkeät hankkeet, jotka kannattaa sijoittaa pääkaupunkiseudulle, koska muualla niiden toiminta ei synnytä samanlaista uutta talouskasvua.

Lisäksi maakuntiin lähinnä sijoitetaan sellaisia virastoja, joihin soveltuvaa työvoimaa paikallisissa oppilaitoksissa koulutetaan(oma lukunsa on, kannattaisiko näitä oppilaitoksia olla nykyinen määrä) ja jolla alueellistamismaakunnassa on erityisosaamista.
Silloin ne parhaimmillaan tukevat paikkakunnalle kehittyvää tietyn alan osaamisklusteria, kuten Seinäjoen maaseutuvirasto elintarvikeklusteria tai lääkelaitos Kuopion terveydenhuoltoteollisuusklusteria. Vähintäänkin ne tarjoavat virastoille uskollisen ja sitoutuneen henkilökunnan. Työntekijöiden perehdyttäminen vie aina aikansa ja on kallista, lisäksi työnantajan pitkälle kouluttaman henkilön menettäminen on aina kalliin investoinnin menetys. Työntekijälle itselleen siirtyminen muualle töihin on usein kannattavaa, mutta menettävälle virastolle ei. Jos hän siirtyy muualle hallintoon tai oman alansa yrityselämän palvelukseen, on siirto joskus yhteiskunnalle hyödyllinen, vaikka se menettävää virastoa harmittaakin. Maakunnassa sijaitseva virasto kuitenkin usein rajaa siirtymismahdollisuuden ulkopuolelle täysin toiselle alalle siirtymisen samalla paikkakunnalla, jolloin yksilöön investoitu osaamispääoma ei mene hukkaan(Helsingissähän jo pelkästään työssäoppimisvalmiudet omaavista oikeasti kyvykkäistä yksilöistä kilpaillaan). Tätä näkökulmaa ei koskaan kuulla Hesarista.

Kaiken lisäksi maakuntiin sijoittaminen todennäköisesti pitkällä aikavälillä pienentää palkkakustannuksia, kun toisaalta työntekijät eivät joudu maksamaan pääkaupunkiseudun elinkustannuksia ja toisaalta työnantaja ei joudu yhtä ankaraan palkkakilpailuun yksityissektorin kanssa, kuin Helsingissä joutuisi. Kun palkkakustannukset pysyvät virkamiesten osalta kurissa on ainakin yksi varma voittaja: yksityisellä työskentelevä suomalainen veronmaksaja. Tätäkään et koskaan kuule Hesarista.

Helsinkiin pitää tietysti myös alueellistetuista virastoista edelleen matkustaa asioita hoitamaan ja se maksaa, mutta jatkuvasti vähemmän. Omalle työpaikallenikin ollaan jo suunnittelemassa sellaisia videokonferenssilaitteita, jotka saa minutkin tuntemaan itseni melkein Jedi -neuvoston jäseneksi – vaikkei se olekaan mikään alueellistamiskohde. Silloin Hesa -kokousten määrä vähenee.

Voidaan siis kokonaisuutena sanoa, ettei alueellistaminen pitkällä aikavälillä välttämättä ole lainkaan kallista, vaikka alussa kustannuksia tietysti tuleekin.

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 1.

Lääkelaitoksen alueellistamisesta on tunnetusti noussut hirvittävä häly. Erityisen tärkeää vastustaminen on luonnollisesti ollut helsinkiläispolitikoille ja -lehdille. Kommentoinnin taso on normaaliin tapaan vaihdellut komentoijan perehtymiskyvyn ja osaamisen mukaan... Osa kohusta on kuitenkin saatu aikaan sellaisella argumentoinnilla, että on väistämättä jäänyt pohtimaan: voiko kommentoija olla noin pihalla vai onko hän vain härski populisti? Kommentoinnit ovat koskeneet pääasiassa muutamaa eri kategoriaa, joita on syytä käsitellä erikseen: 1. Työntekijöiden asema, 2. Virastojen siirtämisen kalleus ja kansantaloudelliset vaikutukset ja 3. Vaikutus virastoiden toimintaan Myös itse käsittelen aiheita samassa järjestyksessä ja eri kirjoituksissa.

1. Alueellistamisen vastustamisessa perusargumenttina on käytetty sitä, etteivät työntekijät halua muuttaa. Elämä on rakennettu yhteen paikkaan ja sieltä muuttaminen on vaikeaa esimerkiksi ystävyyssuhteiden menettämisen pelossa tai puolison työllistymisvaikeuksien vuoksi. Jotkut ihmiset myös ilmeisen aidosti pitävät maakuntakeskuksia erityisen kurjina paikkoina asua(Jotain minulle käsittämätöntä, mutta minulle käsittämättömiä asioita on tietysti paljon). En siis epäile tippaakaan sitä, etteivät monet työntekijät olisi haluttomia muuttamaan muualle, mutta kysymys kuuluukin: Mitäs sillä on väliä?

Työntekijällä on tietysti mahdollisuus vaihtaa työpaikkaa(sen vaikutuksia viraston toimintaan käsittelen kohdassa 3), niin kuin moni lääkelaitoksen työntekijä on tehnytkin. Siirrettävien virastojen työntekijäthän aina kertovat, kuinka koko henkilökunta koostuu pitkälle koulutetuista huippuammattilaisista ja samaan hengenvetoon mainitsevat, kuinka kaikki sidosryhmät aina ovat pääkaupungissa. Jos näin on, niin olisi se perin outoa, jos kyseiset henkilöt eivät kykenisi löytämään korvaavaa työpaikkaa muualta Helsingistä. Viraston siirrostahan yleensä tiedotetaan kuitenkin muutamaa vuotta ennen tosiasiallista töiden siirtoa, jolloin aikaa korvaavan työpaikan etsimiseen on yllin kyllin. Korvaava työ ei kuitenkaan aina ole aivan yhtä autuaaksi tekevä, kuin se mikä alueellistettaessa muualle siirtyy, mutta maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät pysty yhdistämään unelmiensa työpaikkaa ja unelmiensa asuinpaikkaa, jolloin edessä on kompromissi niiden välillä. Tietysti voidaan väittää, ettei yhteiskunnan tule särkeä näitä jo toteutuneita unelmatilanteita, mutta alueellistamispäätös todennäköisesti luo vastaavan tilanteen jollekin toiselle. Voihan pääkaupunkilaisen onni tietysti olla tärkeämpi, mutta silloin mennään siltarumpupolitiikkaan.

Työntekijöiden kurjalla tilanteella meuhkaavat pääkaupunkilaiset ovat siinä mielessä kaksinaismoralistisia, että he ovat aina ensimmäisinä vaatimassa Kemijärven kaltaisissa tilanteissa lisää työvoiman liikkuvuutta rakenteellisen työttömyyden torjumiseksi ja talouskasvun kiihdyttämisessä. Toisin sanoen he vaativat yleensä ihmisiä muuttamaan työn perässä. Tässähän he aina ovat täysin oikeassa, mutta kyllä saman työvoiman liikkuvuuden tulee koskea samalla lailla myös pääkaupunkiseudun asukkaita. Muualta Suomesta on iät ja ajat muutettu työnperässä eikä ole mitenkään kohtuullista kaataa alueellistamishankkeita vain siksi, että osa työntekijöistä ei halua muuttaa. He kuitenkin ovat moneen muuhun työpaikan siirtymisuhan alla elävään verrattuna hyvässä asemassa, koska töiden jatkuminen on varmaa - myös Helsingissä korvaavien tehtävien etsimisen vuoksi - ja koska Helsingistä on helppo löytää myös valtionhallinnon ulkopuolisia töitä.

Sinänsä on mielestäni liiallista pehmeyttä keksiä muuttohaluttomille korvaavia virkoja Helsingissä. Tämä on kaikkiin muihin työttömyyden uhkaamiin verrattuna älytöntä muutosturvapaapomista. Kyllä Voikkaalaiset ja Kemijärveläisetkin joutuvat itse etsimään alueeltaan töitä(monesti huonommin palkattuja) tai muuttamaan muualle... Ja he eivät edes ole nimittäneet itseään huippukoulutettuiksi ammattilaisiksi ja he eivät asu alueella, jossa kaiken järjen mukaan tulisi olla päteville ihmisille korvaavia työpaikkoja.

Myös pääkaupunkiseudun virkamiesten virkasuhde-eduissa täytyisi olla joku kohtuus.

Helsingin sanomat ja KHO

Helsingin sanomien juttu Somaliaan palautettavaksi määrätystä 26 -vuotiaasta elämäntaparikollisesta on keskusteluttanut paljon viimeaikoina. Allekirjoittanut on yllättäen (: KHO:n karkotuspäätöksen vankkumaton kannattaja ja ainoastaan harmittelee yhden karkotuksen toteutumatta jäämistä. Täytyy myös todeta, ettei Helsingin sanomien toimittajakaarrin negatiivinen suhtautuminen karkotukseen tullut yllärinä. Se vain jotenkin ihmetyttää, että HS:n käsitys Korkeimman hallinto-oikeuden asemasta ja ammattitaidosta voi HS:n mukaan vaihdella niin suuresti sovellettavasta lainsäädännöstä riippuen.

Suomalainen oikeusjärjestelmä tunnetusti lähtee siitä, että ylimmät oikeusasteet, kumpikin osaltaan, tulkitsevat lainsäädäntöä ja antavat lainkäyttöä ohjaavia ennakkoratkaisuja(KHO nyt tietenkään ei ole aivan yhtä puhdas prejudikaattikone, mutta kuitenkin). Siitä, onko korkein hallinto-oikeus ammattitaitoinen, voidaan tietysti olla montaa mieltä, kuten siitäkin ohjaavatko jäsenten tosiasialliset subjektiiviset mielipiteet harkintaa virallisten oikeuslähteiden rinnalla(yläpuolella). Kritiikkiä voidaan ja tulee antaa, jos päätösten uskoo olevan vääriä, mutta jotenkin säällisesti pitäisi kyetä erottamaan lainsäätäminen ja -tulkitseminen ja samoin pitäisi myös yrittää olla johdonmukainen käsitys KHO:n asemasta koko tulkittavan lainsäädännön osalta.

Esimerkiksi itse olen todella surullinen korkeimman hallinto-oikeuden tavasta tulkita vesilakia Vuotoksen altaan rakentamisen kieltävällä tavalla ja toivoisin lakia nopeasti muutettavan rakentamisen mahdollistavaksi. Tunnustan kuitenkin sen, että tilanne on mikä on, kunnes lakia muutetaan. Olen toki voinut lohduttautua sillä, että tuomioistuimet eivät kuitenkaan Suomessa voi juuri kieltää lakien muuttamista, vaikka voivatkin päättää niiden tulkinnasta hyvin laajasti. Jos vesilain ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskevaa pykälää muutettaisiin siten, että valtioneuvostolle annettaisiin mahdollisuus antaa poikkeuslupia yhteiskunnan kokonaisedun nimissä, ei korkeimman hallinto-oikeuden jäsenillä olisi enää mahdollisuutta pilata hyvinvoinnin rakentamistyötä Suomessa. (Onneksi Suomessa ei ole USA:n kaltaista perustuslakituomioistuinta, joka ilman minkäänlaista vastuuta kellekään kieltää demokraattisesti säädettyjen lakien soveltamisen, laajentamalla tulkintaa perustuslain jostain kohdasta oman poliittisen mielipiteensä suuntaan).

Oma käsitykseni KHO:n toimivallasta on myös siltä osin yhdenmukainen, että eduskunta voisi halutessaan karkotuksesta huolestuneena säätää, että mikään rikos ei saa koskaan olla ulkomaalaisen Suomessa asumisen este, tai jotain sellaista. Tällöin jatkossa ei lainsoveltamisessa annettaisi vaikutusta nyt tehdylle hyvälle päätökselle. Vähemmistövaltuutettu varmaan juoksisi pää kolmantena jalkana avustamaan pykälien kirjoittamisessa.

HS taas on ottanut toisenlaisen, sanotaan vaikka vasemmistolais-viherrysrelatiivisen, kannan KHO:n päätösten prejudikaattivaikutukseen. Vesilain osalta ei ole ongelmaa kirjoitella jatkuvasti, että asia on tuomioistuimissa loppuunkäsitelty, eikä siihen saa enää poliitikkojen toimesta koskea. Tässä asiassa KHO ei siis ole pelkästään oikeassa vesilaintulkinnassaan, vaan niin oikeassa, ettei saisi edes myöhemmin muuttaa lakia ja muita asiaan vaikuttavia oikeuslähteitä. Tuomiovallan ohella siis lainsäädäntövaltakin oltaisiin valmiita antamaan KHO:lle, kunhan päätös on poliittisesti oikea - tai paremminkin vihertävän vasen.

Mutta mutta... Kun KHO päättää karkottaa somalikriminaalin, niin sehän ei ymmärrä oikeasta laintulkinnasta mitään ja nyt tarvitaan armahdusta Haloselta tai jotakin ulkomaista tuomioistuinta jossain korjaamaan epäpätevän KHO:n huonoa työnjälkeä. Voihan se toki niin olla, että KHO:hon on saatu laadukasta asiantuntemusta ympäristöoikeuden tulkinnasta, mutta ulkomaalaislait ovat paremmin HS:n hippitoimittajien hanskassa, jolloin on pelkästään oikein, että KHO:n ratkaisujen oikeuvaikutuksilla pitää olla näiden asiaryhmien osalla valovuoden pituinen ero.

Kannattaisi varmaan rekrytoida HS toimituksesta muutama hallintoneuvos, jotka päättäisivät, että oikea tapa tulkita ulkomaalaislakia on kerätä Suomeen varkauksiin ja huumekauppaan yhdistetyllä sosiaaliturvalla eläviä nuorukaisia, jotka ovat vapaa-ajalla(ja työssä) taipuvaisia pahoinpitelyihin ja raiskauksiin. Kun tällainen päätös olisi saatu aikaan, niin HS voisi vaikka pääkirjoituksessa linjata, että asia on tuomioistuimissa loppuun käsitelty, eikä lakia saa koskaan poliitikkojen toimesta muuttaa.

Wilhelm Gustloff ja Gazan siviilit

Lähi-idän uusimpaan selkkaukseen liittyen on taas keskusteltu ja kirjoiteltu paljon siviilien hädästä ja kärsimyksestä. Nykyisessä uutisoinnissahan lähdetään aina siitä, että jokainen siviiliuhri on liikaa, jopa rikos. Mutta onko asia todella näin? Lähtökohtaisesti tulisi lähteä pohtimaan rajanvetoa kuolleen siviilin ja tarpeettomasti kuolleen siviilin välille.

Mielenkiintoista perspektiiviä asiaan toi viime sunnuntainen iltapäivädokumentti, jonka aihe oli enemmän kuin ajankohtainen. Vuonna 1945 puna-armeijan edetessä kohti Berliiniä saksalaisjoukot perääntyivät minkä kykenivät. Kun siirryttiin vanhan Itä-Preussin alueelle, nousi esiin kysymys siviiliväestön evakoinnista. Osa Itä-Preussista jäikin saarroksiin, jolloin Itämeri oli ainoa evakointireitti, niin siviileille kuin sotilaillekin. Niinpä laivat, mukaan lukien WG, lastattiin aluksi sotamateriaalilla sekä sotilailla. Jos tilaa jäi, otettiin kyytiin myös siviileitä.

Neuvostoliittolainen sukellusvene upotti laivan ja sen mukana hukkui yli 9000 ihmistä - sotilaita ja siviilejä (paljon, paljon siviileitä). Kukaan ei kuitenkaan pitänyt tai pidä tapahtumaa vääryytenä, rikoksena tai epäoikeudenmukaisena sotimisena, vaikka tragediahan se varmasti oli. Erityisen mielenkiintoista oli, että myös eloonjääneet siviiliuhrit myönsivät, että Hitlerin aloittaman sodan ja politiikan vikahan tämä oli, eikä neuvostosotilaiden.

Kun todetaan, niin kuin on vuosikymmenet todettu, että siviilienkin tappaminen on oikeutettua, jos ensisijainen pyrkimys on tuhota sotilaita ja sotamateriaalia, on myös Gazan tilannetta tarkasteltava uudessa valossa. Sota nyt vain ei ole kovin kiva juttu ja siihen liittyy yleensä paljon surua, tuskaa ja tragedioita... Jos yksikin siviiliuhri todella olisi liikaa, niin siviileiden väärinkäyttö suojakilpenä olisi kohtuuttoman edullista: orpo lapsi rakettialustan viereen seisomaan ja kyseessä onkin Amnestyn kieltämä kohde. Tuskin muuten kovinkaan vaikeasti järjestettävä asiantila Gazassa.

Varmasti jokainen järkevä ihminen tietää, että sodassa tulee joskus pakostakin siviiliuhreja ja ne on vain hyväksyttävä. Olennaista olisikin pyrkimys tarpeettomien uhrien välttämiseen. Tosiasiassa nykyinen länsimaisen median harrastama siviiliuhrien määrästä vouhkaaminen kasvattaa sitä siviiliuhrimäärää, josta taas vouhkataan. Hamaskin tietää, että sen vahvin valtti(ja Israelin suurin ongelma) sodassa ovat lehti- ja uutiskuvat kuolleista lapsista ja vanhuksista. Tällöin on Hamasin intressissä järjestää niitä kuvia mahdollisimman paljon ja usein. Moraalisia ongelmia asiaan tuskin liittyy, jos kerran itsemurhaiskut ovat jo vuosikaudet kuuluneet normaaliin sodankäyntiin... Ja oikeastaanhan se on siviilienkin etu, vip-passilla jonon ohi paratiisiin.

Israel joutuu monesti vaikeiden valintatilanteiden eteen, kun lastenkodin tai sairaalan alakerrassa on pommitehdas tai komentokeskus(vähän toisenlaista kohteensuojausta kuin suomalaisten naamioverkot). Jos siviiliuhreja ei saa tulla, ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin antaa kohteen olla rauhassa. Vähän epäreilu sääntö tilanteessa, jossa toisen osapuolen kohteena olisi selkeä erillinen armeija, joka oikeasti pyrkii suojelemaan omia siviilejään, ja toinen pyrkii pitämään sotilaat ja siviilit mahdollisimman sekaisin ja kannustaa kaikkiin mahdollisiin rakuuksiin Israelin mereen ajamiseksi. Se, että tarjolla olisi selkeä siviileistä erillinen sotilaskohde, ei ole palestiinalaisissa aiheuttanut mitään hinkua kohteidensa rajaamiseen niin, etteivät israelilaiset siviilit kärsisi. Päin vastoin tämänkin päivän Hesarin mukaan Hamas -johtaja oikein kehotti pyrkimään lasten tappamiseen.

Jos siviiliuhreilla vouhkattaisiin vähemmän, niitä tulisikin vähemmän, kun sotilaskohteiden suojaaminen siviileillä ei olisi niin kannattavaa kuin se nyt on. Ehkä voitaisiin sanoa, että hesarin ja ylen toimittajilla on palestiinalaislasten verta näppäimistöillään. Jos Israelin sotilastoimia oikeasti haluttaisiin rakentavasti tutkia, ei tulisi hirttäytyä siihen montako siviiliä kuoli, vaan selvittää oliko iskun kohde todellinen sotilaskohde vai oliko kyseessä harhaisku tai summittainen pommitus. Jos pommin alle jää oikeasti pelkkä lastenkoti, yksikin siviili on liikaa. Mutta jos lastenkodin alla on merkittävä sotilaskohde, siviiliväestöä on kehotettu poistumaan sotilaskohteiden lähettyviltä ja ennakkovaroitus kohteen osalta mahdollistaisi sotilaskohteen siirtämisen pois kellarista, suuretkin siviiliuhrit ovat sodan ikävä mutta välttämätön seuraus. Siviiliuhri ei ole yhtä kuin tarpeeton siviiliuhri.

Pitääpä tätäkin koittaa... Tietäminen kannattaa aina:)