Mummun haudalla

Kaksi viikkoa sitten isoäitini haudattiin Alahärmän ev.lut. kirkon multaan. Sattuneesta syystä olen viime aikoina miettinyt paljon hänen elämänkaartaan. Kun samaan aikaan puhuttiin paljon hallituksen aikeista nostaa yleistä eläkeikää ja murehdittiin tulevia demografisia ongelmia, päätin tavoistani poiketen peilata yhteiskuntaa oman elämäni kautta.

Äitini suku on Oulun seudulta. Isoisäni on jonkinasteisen oululaisen herrasuvun demariksi kääntynyt vesa(ilmeisesti kuitenkin asevelihenkinen) ja isoäitini pieneltä lumijokelaiselta tilalta kunnan stipendillä koulutielle nostettu oppilas. Molemmilla oli mahdollisuus yliopisto-opintoihin sodan jälkeisessä Suomessa, toisella syntyjään ja toisella yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ansiosta. Sen aikainen yliopistokoulutus mahdollisti varsin hyvän ja turvatun työuran. Isoisästä tuli lääninsosiaalineuvos, kansanedustaja ja Oulun kaupungin kunnallispamppu. Äitini äiti taas palveli lukion äidinkielen opettajana. Palkkaa saatiin ja eläkettä ansaittiin. Nykyinen eläke mahdollistaa leskenä elävälle isoäidilleni varsin hyvän elintason.

Isä taas on alahärmäläisen maatilan lapsi. Ukki(kuten isäni isää kutsuttiin) olisi varmasti nykykriteereillä ollut lukumiehiä, niin tarkkaan kirjat, ajankohtaisohjelmat ja sanomalehdet seurattiin. Jos elämä olisi toisenlaisen kulun saanut, olisi ukkikin ehkä saanut mahdollisuuden koulujen käymiseen... Tiedä vaikka juristiksi, agronomiksi tai lääkäriksi(niiksihän maaseutuylioppilaat pääasiassa lukivat – no ehkä joku valtio-oppinutkin on joukkoon mahtunut, mutta kyllä ukki olisi sitä paremmin osannut valita). Alkujaan lukumahdollisuus olisi saattanut olla realistinen, isäni kotitalo nyt kuitenkaan ei ole mikään torppa ja ukki oli ainoa poika, mutta ukin ollessa 17 -vuotias hänen isänsä menehtyi yllättäen leikkauspöydälle. Vastuuta oli kannettava ja tilanpito aloitettava, koulut siinä käymättä jäivät. Mummu taas oli opiskellut Pietarsaaren kaupungissa kirjanpitäjäksi, mutta tilikirjat saivat jäädä, kun nuori maatilan isäntä kysyi tahdotko. Tahtoihan hän, eikä ilmeisimmin valintaa katunut.

Maatila elätti perheen, ei ehkä ylläkylläisesti, mutteivät he käsittääkseni yhteisönsä vähäosaisimpiin kuuluneet.(Maanviljelyhän tunnetusti aina tuottaa tappiota, mutta vähitellen siinä kuitenkin rikastuu). Koulutus mahdollistettiin lapsille ja seuraavasta sukupolvesta jo lähdettiinkin lukemaan lakia ja lääketiedettä. Kun sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin, pääsivät myös isäni vanhemmat nauttimaan eläkepäivistä. Mutta kuten maatalouden sukupolvenvaihdoksissa yleensä, pääosa elämän varrella kertyneestä omaisuudesta siirtyi jatkajalle, kuten tietysti oikein on.

Maatalousyrittäjien eläkejärjestelmähän ainakin oli varsin isäntäpainotteinen, jolloin ukin eläke oli selkeästi parempi kuin mummun. No eihän siinä mitään, ei rahoja varmasti elinaikana erillä pidetty, mutta ukin menehtyessä yllättäen miltei suorilta jaloilta, loppui suuremman eläkkeen tulo. Käsittääkseni mummun oma eläke oli kansaneläke plus ehkä jotain pientä. Elämä oli vaatimatonta, muttei mummu suuren kulutuksen perään ikinä ollutkaan. Toki hänellä sellainen turva oli, että varmasti suuressa hädässä lapset olisivat pystyneet ja halunneet auttaa, muttei mummu sitäkään halunnut. Lastenhoitopalveluiden tarjoamisen ja muun avun kautta lapset olivat kyllä saamapuolella loppuun saakka, mutta sitä hän varmasti toivoikin. Työtä mummu on tehnyt paljon sen puolesta, että lapsenlapsilla olisivat asiat paremmin... Täytyy myöntää, että ei ole valittamista käsittääkseni kellään meistä ja levollisena mummu lähtikin: Kenestäkään ei tarvitse suurta huolta kantaa. Lapsenlapsistakin kasvoi terveitä, kunniallisia ja onnellisia yhteiskunnan jäseniä.

Kun eläkejärjestelmäämme peilaa sukuni kautta, tekee mielenkiintoisia huomioita. Isovanhempieni sukupolvi on eläkkeensä ansainnut. Työtä on tehty paljon ja heidän sukupolvensa eittämättä antoi paremman yhteiskunnan lapsilleen kuin minkä vanhemmiltaan sai. Kuten edellä jo mummun kohdalla totesin, paikka sukupolvien ketjussa on täytetty. Heidän lastensa sukupolvesta en ole yhtä varma. Hehän ovat suurella porukalla maksaneet vanhemmilleen melko pieniä eläkkeitä(ehkä jotkut akateemiset poislukien) ja samalla ovat tiukasti vastustamassa minkäänlaisia leikkauksia omiin etuuksiinsa, vaikka maksajajoukko pienenee tuntuvasti. Suomen eläkejärjestelmähän on pääosin ketjukirje, jossa seuraava sukupolvi maksaa edellisen eläkkeet.(vaihtoehtona olisi rahastointi, jossa säästettäisiin työaikana eläke) Tämä järjestelmähän olisi ongelmaton, jos ikäluokat olisivat yhtä suuria, mutta niin ei ole. Nyt edessä on tilanne, jossa eläkeläismäärä kasvaa hurjasti samaan aikaan, kun maksajajoukko pienenee. Ikäluokkani joutuu vaikeaan tilanteeseen tämän järjestelmän rahoittamisessa, kun seuraava eläkeläispolvi myös vaatii parempia sosiaali- ja terveyspalveluita eläkkeidensä rinnalle, eikä oikein saisi palvelumaksujakaan periä. Raskaaksi tulee käymään veronmaksajalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Toivottavaa olisi tietysti, että aiemmin olisi rahastoitu enemmän, mutta sille ei enää voi mitään. Nyt aloitettu rahastointi ei ratkaisisi tätä ongelmaa ja on kaikki syy uskoa, että ikäluokkien koko tämän nyppylän jälkeen tasaantuu, jolloin rahastointiin ei ole enää kovin suurta tarvetta. Toki se mielestäni teorian tasolla olisi oikeudenmukaisempaa, että suurempi osuus omasta eläkkeestä tienattaisiin itse, mutta siihen tarvitaan ainakin pitkiä siirtymäaikoja.

Oikeudenmukaisinta olisi ansioeläkkeiden leikkaaminen. Kyllä Oulun mummuni pärjäisi hieman pienemmälläkin eläkkeellä. Eikä siinä olisi mitään epäreilua kateuttakaan. Hän on yhteiskunnan stipendillä hyvään virkaan koulutettu ja hänelle vielä maksetaan suurempaa eläkettä, kuin mitä hän on eläkemaksuillaan kerännyt... Yhteiskunta on kaiken kaikkiaan ollut reilu. Se, että vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hänen kaltaisilleen ei lahjoitettaisi ihan yhtä paljon, ei oikeastaan olisi edes leikkaus.(jos ei ajatella, että kun saa säännöllisesti lahjoja, syntyy lahjoittajan ja lahjanantajan välille velkasuhde). Tietysti voidaan myös sanoa, että perintönähän ne rahat siirtyy... Mutta onko järkevää, että sukupolvien välinen tulonjako toimii niin, että pieniä lapsia kasvattavia työntekijöitä rankaistaan ankarilla tuloveroilla ja vastineeksi luvataan, että kun talo on velaton ja lapset ovat opiskelemassa tai työelämässä, saat suuren perinnön. Jotkut toki lahjoittelevat sitä omaisuuttaan jo elinaikanaan, mutta onko tämä järjestelmä järkevästi työhön ja yrittämiseen kannustava?

Jos eläketasoa ei voida leikata, on palvelumaksuja pakko korottaa enemmän kuin pelkkä indeksiin sitominen teki ja leikata sillä tavoin liian suuret eläkkeet valtiolle. Alahärmän kansaneläkkeellä eläneelle mummolleni se olisi ollut kuitenkin kohtuutonta. Kansaneläke on aidosti pieni, eikä siitä ole varaa suurempia maksuja juuri maksella. Eläkeläisiä ei mielestäni tule aitoon köyhyyteen ajaa... Läheskään kaikilla kansaneläkkeellä elävillä vanhuksilla ei mummuni tapaan ole edes sitä lasten muodostamaa tukiverkkoa. Kansaneläkkeellä elävien köyhyyttä ei pidä eikä saa syventää!

Mitä tämä edellyttää? Kaikki siteet kansaneläkkeen ja ansioeläkkeiden välillä tulee katkoa. Takuueläke pitää saada voimaan ja pieniä eläkkeitä pitää pystyä nostamaan ilman normaalien ansioeläkkeiden nousua. Kun yhteiskunta antaa veronmaksajien pussista lahjoja jäsenilleen, tulee ne ohjata oikeudenmukaisesti tarvitseville. Kenenkään työllään ansaitsemaa palkaa tai voittoa ei tule kadehtia, mutta yhteiskunnan antamien kohtuuttomien lahjojen kadehtíminen on sallittua jopa suotavaa.

Isovanhemmistani kolme on jo tämän maailman jättänyt ja yksi vielä eläkettä nauttii. Uskon, että yllä ollevan lapsenlapsen mielipiteen allekirjoittaisi jokainen... Hyvää vointia mummulle Ouluun ja rauha muiden muistolle.