Hallitus ja oppositio – yhtä väärässä

Puun myyntitulon osittainen verohuojennus perusteltiin lakiesitystä luonnosteltaessa kotimaisen metsäteollisuuden puutarpeilla. Puuta piti saada liikkeelle ja toisaalta ensiharvennushakkuiden osalta verovapautta perusteltiin myös niiden tarpeella myöhemmän metsänkasvun parantamiseksi. Oppositio taas kritikoi uudistusta oikeudettomaksi tulonsiirroiksi rikkaille metsänomistajille.(Ainahan se on niin, että kun otetaan vähemmän, niin se on antamista ;)

Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.

Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.

Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.

Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.

Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.

Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.

Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.

Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.