Lainsäätäjää kuohimassa

Perinteisestihän demokratioissa lähdetään siitä, että vapaissa vaaleissa valittu parlamentti säätää lait kansalta saamansa mandaatin nojalla. Tuomioistuinten rooliksi taas on nähty se, että ne sitten päättävät näiden lakien oikeasta tulkinnasta yksittäistapauksissa. Samalla erityisesti ylimmät oikausasteet tietysti antavat myös ennakkopäätöksiä, jotka täydentävät lainsäädäntöprosesseissa syntyneitä normistoja. Systeemiin kuuluu olennaisesti myös se, että tuomioistuinten tulee olla lainsäätäjästä riippumatomia.

Tämä lainsäädäntövallan ja käytännön lainsoveltamisen erottaminen tarkoittaa sitä, että lakeja ei lähtökohtaisesti suoraan yksittäistapauksiin kohdistuviksi ja lakia säätävillä kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta ratkaista sitä, miten yksittäinen yhteiskunnan jäsen on säädettyä lainsäädäntöä noudattanut. Kun kansaa edustavan eduskunnan enemmistö tunnistaa epäkohdan vallitsevassa oikeustilassa, on sillä mahdolllisuus muuttaa käytäntöä, mutta vasta seuraavasta tapauksesta alkaen. Se toiminta, joka tehtiin aiemman lainsäädännön(oikeustilan) vallitessa, jää ratkaistavaksi aiemman, vaikka sitten eduskunnan (kansan) enemmistön mielestä väärän, oikaustilan mukaisesti.

Tuomioistuinten ja lainsäätäjän vallanjakoa tuskin kukaan nykyisin kyseenalaistaa... Vai kyseenalaistaako sittenkin?

Rikospoliittisessa keskustelussa on nähtävissä halua yhdistää lainsäädäntövalta ja laintulkinta samoihin - demokratian ulkopuolisiin – käsiin. Välillä rikoksista annetaan rangaistuksia, jotka eivät tunnu vastaavan kansalaisten tai poliitikkojenkaan oikeustajua. Tällöin usein esitetään vaatimuksia rangaistusten koventamisen puolesta. Normaalisti prosessin kuuluisi toimia seuraavasti: Eduskunta havaitsee, että sen kriminalisoiduiksi säätämistä teoista annetaan riippumattomissa tuomioistuimissa nykyisen lainsäädännön pohjalta tietyn suuruisia rangaistuksia. Tämän jälkeen ratkaistaisiin se, mitä näiden tekojen tekemisestä kuuluisi seurata ja miksi. Seuraavaksi selvitettäisiin keinoja muuttaa lainsäädäntöä tätä tavoitetilaa vastaavaksi(toki ratkaisu voisi olla sekin, että nykyinen asiantila todettaisiin hyväksi ja asia jätettäisiin sillensä). Lainsäädäntöprosessin jälkeen tuomioistuimet ratkaisivat tulevat tapaukset uuden säännöstön pohjalta. Tällöin heidän tulisi päätyä (hypoteettisessa) identtisessä tapauksessa erilaiseen ratkaisuun kuin aikaisemmin, jos lainsäädäntöä olisi muutettu.

Syntyykö tällaista keskustelua nykyisin rikosseuraamusten osalta? Ei. Miksei? Siksi, että vastaus kovempia rangaistuksia vaativille on: Rangaistusasteikkoja ei tarvitse muuttaa, sillä laki kyllä mahdollistaisi kovemmatkin rangaistukset... Asteikkoja vaan ei käytettä koko laajuudessa. Hetken päästä toki nousee esiin myös se, että tuomioistuimet ovat poliitikoista riippumattomia, eikä poliitikkojen saa puuttua siihen, millaisia tuomioita tuomioistuimet antavat. Tälle päättelyketjulle sitten media antaa myötätuntoisen vahvistuksen. Tähän vastaukseen rikosseuraamusten tasoon tyytymättömän poliitikon ja äänestäjän pitäisi sitten tyytyä.

Lopputulema on siis se, että pieni vahvalla virassapysymisoikeudella terästetty professio sivuuttaa demokratian. Tuomioistuinlaitos voi todeta, että me emme anna tämän kovempia rangaistuksia, vaikka lain mukaan voisimme ja poliitikkojen pitää säilyttää laki ennallaan, koska halutessamme me riippumattomat tuomioistuimet toki voisimme antaa kovempiakin rangaituksia nykylainkin puitteissa. Mitään ei siis saa tällä lainsäädännön alalla tehdä, elleivät tuomarit niin tahdo, ajattelipa kansan enemmistö asiasta mitä hyvänsä. Ja tähän poliitikot ja äänestäjät myös tyytyvät.

Naps naps... Vaaleilla valitulta eduskunnalta napsaistiin edellisessä kappaleessa lainsäädäntövalta yhdellä oikeudenalalla ja lainsäädäntövalta siirtyi tuomioistuinten hyppysiin lainkäyttövallan oikealle puolelle. Tuomariprofessio kiittää ja toteaa, että kyllä yhteiskuntajärjestyksenä aristokratia aina voittaa demokratian... Äänestäjät ja poliitikot ovat liian tyhmiä ja valta on syytä keskittää valistuneille.

Ansaitsivatko kovempia rangaistuksia vaativat parempia perusteluita ennenkuin hyväksyvät olevansa väärässä?

Missä Jaskari, siellä populisti!

Verohallitus on valmistellut valtakunnallista ohjetta varallisuuden arvostamisesta perintö- ja lahjaverotuksessa. Eduskunnassa on noussut asiasta härdelli, jota ovat olleet aloittamassa aamu-tv:ssä esiintyneet Harri Jaskari ja Jouko Skinnari. On kuulemma väärin, että virkamiehet tällä tavoin kiristävät veroja. Virkamiesten salaliittoa, verovelvollisten luottamuksen pettämistä jne. Perintövero on epäsuosittu vero(osin kyllä aiheetta) ja sillä on helppo kerätä irtopisteitä. Nyt on kuitenkin rakennettu poliittinen kohu tietoisesti vääristelemällä faktoja.

Poliitikot voivat tietysti halutessaan muuttaa verolakeja, mutta on se kumma, jos säädettyä lainsäädäntöä ei viranomainen saa yrittää toimeenpanna, ilman poliitikkojen aiheuttamaa kohua.

Perintö- ja lahjaverolain(PerVL) 9 ja 21 §:n nojalla perintö- tai lahjaveron perusteeksi tulee laittaa käypä arvo saantohetkellä. Jos siis lahjoittaa 10000€, vero maksuunpannaan 10000€:sta. Pörssiosakkeita lahjoitettaessa arvo katsotaan saantopäivän kurssista. Tästä ei liene kellään nupisemista. Jos kuitenkin saadaan yritysvarallisuutta tai kiinteistöja, ei omaisuuden arvon määrittäminen ole yhtä helppoa. Kun ihminen perii vaikkapa maatilan, on verohallinnon tehtävänä kuitenkin nykyisen lainsäädännön mukaan maksuunpanna vero käyvästä arvosta. Siis arvosta, jolla maatilan joku haluaisi ostaa. Eli siis jos perii 100000€ edestä metsää, tulisi maksaa sama vero kuin 100000€ rahaperinnöstä. Tätä Harri Jaskari ilmeisesti vastustaa.

Kun ihminen perii omaisuutta, jolle ei ole julkisesti noteerattua arvoa, verohallinto joutuu arvioimaan omaisuuden arvon. Arvon määrittäminen tapahtuu siten, että verohallinnon tulisi kyetä näyttämään vapaata näyttöharkintaa soveltaen saadulle omaisuudelle arvo, jonka riippumattomat tuomioistuimet hyväksyisivät, mikäli verovelvollinen arvostuksesta valittaa. Laissa ei ole säännöstä siitä, mikä on käypä arvo(omaisuuden arvo määritetään markkinataloudessa markkinoilla). Laissa ei liioin säädetä kuinka käypä arvo määritetään, vaan arvioinnissa voidaan käyttää kaikkia niitä tosiasioita, joiden pohjalta arvo voidaan uskottavasti osoittaa.

Verovirastot ovat laatineet arvostusohjeita, jottei ihmisten verotus perustuisi mielivaltaan ja jotteivät hallinto-oikeudet tukkiutuisi valituksiin. Arvostamisessa on pyritty käyttämään tilastoviranomaisten kauppahintatilastoja ja muita tutkittuja arvoon vaikuttavia tekijöitä. Arvostusohjeet on jouduttu tekemään varovaisuutta noudattaen, jottei vain kävisi niin, että hallinto-oikeus antaisi tuomioita, joiden mukaan arvostusratkaisu on ollut liian suuri. Niinkuin yleensä, jos näyttö on epäselvä, valtio kantaa riskin. Sen, että ihmiselle ei laiteta veroa epäselvän näytön pohjalta, ei yleensä tulkita tarkoittavan sitä, ettei viranomainen saa yrittää hankkia parempaa näyttöä, jotta lakia voitaisiin soveltaa oikeiden faktojen pohjalta. Harri Jaskari kuitenkin vastustaa faktojen selvittämistä.

Verohallinto on nyt pyrkinyt valmistelemaan ohjeen, jolla valtakunnallisesti yhtenäisin perustein parhaita uusia arvonmäärityskeinoja soveltaen pyritään antamaan ajantasaiset ja kansalaisia asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti kohtelevat työvälineet laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Äkkiä ajattelisi, että tällaista ohjetta kritisoitaisiin, jos se ei osoittaisi entisiä välineitä paremmin saadun omaisuuden arvoa. Tätä eivät kuitenkaan poliitikot väitä, eivätkä väittäneet myöskään sidosryhmät (MTK, Suomen yrittäjät jne..), kun niitä valmistelutyössä kuultiin. Tässä kuten kaikissa aikaisemmissa yhtenäistämisohjeissa on myös todettu, että arvostusohjeen mekaaniset laskentaperusteet väistyvät, jos omaisuuden arvo voidaan paremmin määrittää. Kyseessä ei siis ole mikään laki.

Lisäksi myös uuden arvostusohjeen kohdalla verovelvollinen voi aina valittaa hallinto-oikeuteen, jos uskoo voivansa näyttää verohallinnon arvioineen omaisuuden väärin(tuskin tulee tapahtumaan, kun arvostusohjekin on varovainen). Aina saa siis osoittaa parempaa selvitystä. Lainsäädännössä ei ole muuttunut mikään, on vain luotu ajantasaiseen tietoon perustuva työväline, jonka osalta kukaan ei ole väittänyt sen osoittavan korkeampia arvoja, kuin lainsäädännön mukaiset käyvät arvot. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että asiaa valmistelleet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, jota varten heidät on palkattu.

Kyllä tässä yksittäinen verolakimies on vähän hukassa. Aina olen luullut, että virkamiehen tehtävä on yrittää toimeenpanna säädettyjä lakeja oikein. Olen luullut, että muun kuin likvidin varallisuuden perimistä tulisi suosia vain sen verran kuin sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa pykälissä on säädetty. Olen luullut, että vero pitää yrittää maksuunpanna lain mukaisesti käyvästä arvosta, jos siitä on parempaa näyttöä kuin aiemmin. Ilmeisesti Jaskari on kuitenkin sitä mieltä, että jos uutta parempaa tietoa käyvästä arvosta on käytettävissä, sitä ei saa näyttöharkinnassa ottaa huomioon, vaan ratkaista asiat virheellisen ja vanhentuneen tiedon pohjalta.

Kyllä tässä on kolme vaihtoehtoa: a) minä olen tyhmä b) Jaskari on tyhmä c) Jaskari on populisti. Tiedä häntä...

Joka tapauksessa kohu on tukkinut verohallinnon puhelinsarjat, aiheuttanut paljon liikkeellä olevan väärän tieton korjaustyötä ja heikentänyt verohallinnon tuottavuutta... Hyvällä säkällä vielä arvostusohjekin vielä avataan ja eduskunta säätää avoimesti lain, että 100000 € arvoisen kiinteistön lahjoituksesta pitää maksaa puolet siitä verosta kuin mikä tulee maksettavaksi 100000 € arvoisten osakkeiden lahjoittamisesta.

Liberaaliudesta ja konservatiivisuudesta

Olen aina kokenut itseni ajatusmaailmaltani liberaaliksi, mutta jotenkin tunnun aina päätyvän konservatiiveiksi väitettyjen ihmisten joukkoon... Tämän erikoisuuden syynä pidän sitä, että liberaaliuden käsite määritellään nykyisin valitettavasti tiettyjen yksittäisten marginaalisten vähemmistökysymysten kautta. Jos liberaalin politiikan perusajatukseksi määritellään se, että täysissä järjissään olevan aikuisen ihmisen tulee saada tehdä mitä huvittaa, kunhan ei mahdottomasti muiden oikeuksia loukkaa, niin kaikki järkevät ihmiset varmasti ovat liberaaleja. Jos edellä mainittuja reunaehtoja noudatetaan, on absurdia lähteä ohjailemaan yksilön käyttäytymistä ajatuksella: valtio osaa paremmin elää elämäsi...

Valitettavasti muutoin kuin talouden osalta liberaaliuden termi on kuitenkin annettu pienten ja kirjavien ryhmien vapaasti ja väärin määriteltäväksi... Kukaan ei varmasti halua paluuta aikoihin, jolloin jokin vapaaehtoisesti valittu muita haittaamaton sukupuolisuuntaus olisi kriminalisoitu tai jotain vastaavaa. Mutta eipä sitä kukaan vaadikaan.

Tulee kuitenkin muistaa, että taloudelliselle liberaaliudellekin tulee väistämättä asettaa tietyt rajat... Sopimukset on pidettävä, varastamista ja toisen omaisuuden vahingoittamista ei tule sallia, oikeustoimikelpoisuus on pätevän sopimuksen edellytys ja niin edespäin. Näkymätön käsikään ei siis toimi, jos yhteiskunta perustuu täyteen anarkiaan ilman mitään sääntöjä.

Sama koskee myös arvoliberalismia. Hyväksyn sen, että kuka tahansa yksilö saa oman uniikin elämänsä viettää kuten parhaaksi näkee, kunhan ei sitä muilla maksata tai muutoin muita kanssaihmisiä liiaksi häiritse. Tässä kaikki varmasti vielä ovat mukana. Olennaista onkin:

1.)Kuinka järjestetään arvovalintojen päättäminen muiden ihmisten puolesta? ja
2.)Mikä kohtuuttomasti haittaa muita ihmisiä?

1.)Harvassa lienevät ne ihmiset, joiden mielestä vakavasti dementoituneella ihmisellä tulee olla täysi päätösvalta kaikista omaa elämäänsä koskevista asioista, puhumattakaan 2-vuotiaista lapsista. Liberaaliuden raja määrittyy aluksi siinä, missä vaiheessa ja kuinka asteittain, voidaan ihmiselle antaa kallisarvoinen oman elämänsä ohjausvapaus ja missä tilanteissa on hänen etunsa mukaista ottaa se pois... On tietysti poliittinen valinta kenelle annetaan oikeus päättää, ketkä ovat kyvyttömiä ohjaamaan omaa elämäänsä. Sitäkin tärkeämpi kysymys on se, millaisia valintoja tehdään sen yksilön puolesta, joka ei itse valintoihin kykene. Luontevaa olisi pyrkiä tietysti ratkaisuun, johon yksilö itse vapaassa, täydessä ymmärryksessä tehdyssä valintatilanteessa päätyisi, mutta mistäs pirusta sen vaikka 1-vuotiaan lapsen kohdalla etukäteen tietää(jos oletetaan, ettei lapsen kasvuympäristö vaikuttaisi hänen tuleviin mielipiteisiinsä...). Näissä tilanteissa joudutaan tekemään valintoja toisen ihmisen puolesta. Näitä valintoja on absurdia lähteä erittelemäään liberaaleiksi tai konservatiiveiksi... Eivät ne ole kumpiakaan. Lähtökohtaisesti ne ovat vain arvovalintoja, jotka ensisijaisesti tulee tehdä demokraattisesti siten, että ihmisten enemmistö määrittelee sen, mikä on vaikka lapsen kasvattamisen osalta oikea arvovalinta.

2.)Kohta kaksi on paljon vaikeampi. Kun siirrytään talouselämän ja omaisuuden suojan ulkopuolelle, on paljon vaikeampi määrittää sitä, mikä aiheuttaa kohtuutonta haittaa muille yksilöille... Onko se minareettitornin huuto vai kirkonkellojen soitto? Joka tapauksessa on selvää, että yksilönvapaus ei voi olla niin laaja, ettei sitä kukaan voi mitenkään rajoittaa... Tai jos on, niin sitten pitää asua erillään kaikista muista ihmisistä. Esimerkiksi seksuaalista käyttäytymistä tulee rajoittaa, jos se haittaa muiden ihmisten oikeuksia: raiskaukset, hyväksikäyttötilanteet, kotirauhan häirintä ja niin edespäin. Kohtuuttoman haitan käsite on tietysti vaikeahkosti määriteltävissä, mutta sen vuoksi poliitikot ovat olemassa. He äänestäjien valtuuttamina tekevät näitä arvovalintoja siitä, missä tilanteissa joidenkin yksilönvapauden käyttötapa kohtuuttomasti muita haittaa. Olen sitä mieltä, että puuttumisrajan pitää olla kohtuullisen korkealla, mutta kyllä sellainen tarvitaan. Kun näitä arvovalintoja tehdään, joudutaan aina rajoittamaan jonkun vapautta. Siten on epäonnistunutta väittää, että jonkin väestöryhmän etujen asettaminen toisten edelle olisi erityisen liberaalia, sillä ei se ole. Kyseessä on vain ratkaisu vapausoikeuksien kolariin.

Käytännön liberaali/konservatiivi -rajaa on kuitenkin ainakin KNL:ssä haluttu välillä vetää johonkin aivan lepikkoon... Liberaali aatemaailma on määritelty siten, että siihen olennaisena osana kuuluu kaiken maailman vähemmistöihin kuulumisen ja niiden vähemmistöelämäntapojen ihannoiminen sekä toisaalta perinteisen suomalaisen elämänmuodon väheksyminen... Ei liberalismin sitä pitäisi olla. Liberaali ihminen ei sano, että homous on hyvä ja naispappeutta vastustava kristillisyys on paha, vaan sanoo, että tee mitä tykkäät, kunhan et muita häiritse ja lainsäädännön osalta käsittelee vain yllämainittuja kohtia 1 ja 2 (joissa tosiasiallisesti jakolinjat vaihtelevat kuin kuin entisen mäkihyppääjän vaimot).

Omat elämäntapani varmasti ovat arkkikonservatiiviset, mutten minä halua muita pakottaa niitä valitsemaan... Omapahan on häviönne, jos muuta valitsette:) (Vähän samoin kuin Katainen puoluekokouksessa sanoi. Hän tosin halusi tuomita Kanervan lailliset elämäntavat; ei muuten varmana olisi tullut potkuja, jos Tukiainen olisi ollut mies ja Ike homo – mutta se on eri tarina).

Kyllä liberaalinkin yhteiskunnan kuitenkin tulisi hyväksyä myös monogamisessa parisuhteessa elävät, punaista lihaa syövät, alkoholia juovat, yksityisautoilevat, ahkerasti työtä tekevät, luterilaiseen kirkkoon kuuluvat ja metsästävät heteromiehet. Nykyisin liberaaliuttaan korostavien henkilöiden puheista heijastuu valitettavan usein ajatusmalli, jonka mukaan hetero, rikoksen uhri, turkistarhaaja, poliisi, lihansyöjä, kristitty ja reserviläinen ovat pahoja sanoja ja toisaalta homo, rikollinen, vegaani, puunhalaaja, muslimi ja sivari ovat oikeita ”vapaamielisiä” valintoja... Riippumatta siitä, millaisia sisäisiä ristiriitoja sanoihin liittyy:)

Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että moni järkevä homoseksuaali, kasvissyöjä, muslimi taikka sivari on alkanut kyseenalaistaa tämän ”liberaaliudeksi” kutsutun arvovalintakönttäyksen mielekkyyden ja tunnustanut, ettei heidän elämänmuotonsa taikka suomalaisen hyvinvoinnin suurin uhka ole se työtätekevä, keskivartalolihava, makkaraa syövä ja olutta juova kantaväestöön kuuluva heteromies.

Rikolliset ja puunhalaajat ovat sitten asia erikseen:)

Miksei Vanhanen halua käräjille?

Lautakohun tiimoilta oikeustieteen professorit (esim. Frände & Virolainen) ja toimittajat ovat ihmetelleet, miksei Vanhanen vie käräjille tapausta kunnianloukkauksena, jos kerran on syytön. Samassa yhteydessä on aina mainittu, että Ruususen(Kurosen) kirjoituksista Vanhanen oli valmis käräjöimään. Kaikki ovat aina meuhkanneet, että itse marssisin tekemään kunnianloukkaussyytteen, jos moisia väitteitä minuun kohdistettaisiin. Kun asia esitetään oikeassa sävyssä toimittajien ja professorien tapaan, on ensireaktio helposti se, että kyllähän se on outoa, kun Masa ei käräjöi. Itse kuitenkin pidän Vanhasen toimintaa järkevänä, sikäli kuin hän syytön on(mitä tietenkään en voi varmuudella tietää).

Vanhanenhan on sanonut, ettei hän voi pääministerinä jäädä odottamaan tuomioistuinkäsittelyä, vaan haluaa asiaan nopeasti selvyyden. Tällaisen selvyyden Vanhanen eittämättä nopeasti tarvitsee, eikä tämä kunnianloukkausasia ole mitenkään rinnastettavissa Ruusus-jupakkaan.

Jos professoria, toimittajaa tai vaikkapa verovirkamiestä syytetään tällaisesta perättömästä teosta, on ainoa järkevä menettely vaatia oikeuslaitoksen tutkintaa. Kun epäilyt osoittautuvat perättömiksi, syyttömänä epäilty saa varmasti palata entisiin asemiinsa. Jos on ollut aiheettomasti epäiltynä ja vaikkapa virasta pidätettynä, saa menetetyt palkkansa ja monesti saa myös vahingonkorvausta.

Pääministerin asema on erilainen. Vanhanen voidaan koska tahansa erottaa eduskunnan toimesta, olipa hän syytön taikka ei. Jos pitkittynyt prosessi johtaa Vanhasen eroon ja Vanhanen osoittautuu syyttömäksi, ei kukaan takaa hänelle oikeutta palata asemaansa. Koko jupakan ajanhan on kyselty Vanhaselta kohun vaikutusta hallituksen toimintakykyyn. Kuvitellaanpa, mitä seuraisi Vanhasen kunnianluokkauskanteesta.

Ylen lähde on valmis tulemaan esiin todistajana oikaudessa. Jos rikosilmoitus tehtäisiin nyt, olisi oikeuskäsittely edessä tutkintojen, valmisteluiden ja muiden prosessien jälkeen edessä ehkä joskus vuoden kuluttua. Koko tämän ajan lehdissä spekuloitaisiin, onko Ylellä joku salainen todistaja. Aina kun prosessissa tulisi eteen uusi vaihe, kohuttaisiin ja spekuloitaisiin Ylen salaamista todisteista. Hallitus joutuisi siis koko ajan työskentelemään kohun alaisena. Silloin olisi täysin mahdollista, että Vanhanen vaihdettaisiin toiseen pääministeriin kesken oikeusprosessin. Vaikka Vanhanen lopulta todettaisiin syyttömäksi, uusi pääministeri tuskin luovuttaisi Vanhaselle paikkaansa. Nythän jo yleisesti puhutaan, että Kanerva joutui oikeusmurhan kohteeksi, kun hänet erotettiin harmittomien tekstiviestien vuoksi. Eipä silti kukaan esitä, että Stubb ulos ja Kanervalle paikka takaisin... Vanhanen voi pelätä kokevansa Kanervan kohtalon – ihan syystä.

Miksi Ruususen juttu sitten oli erilainen? Kyseisessä jutussa näyttö oli selvä ja kaikkien tiedossa. Se oli luettavissa painetusta kirjasta kaikkien kiinnostuneiden toimesta. Kysymys oli vain oikeusharkinnasta, täyttikö Ruususen ja julkaisijan toiminta jonkin rikoslaissa kriminalisoiden teon tunnusmerkistön. Kaikki siis tiesivät, mitä Vanhanen oli tehnyt, ja pystyivät mielissään harkitsemaan, kuinka tuomittavana toimintaa pitivät.

Ylen jutussa taas kysymys on näytöstä! Yle ei sitä suostu paljastamaan ennen oikeudenkäyntiä. Koko oikeudenkäynnin ajan spekuloitaisiin sitä, mitä siellä rakennustyömaalla 13 vuotta sitten tapahtui. Ruususen asiassa käräjöinti ei siis tuonut kummempaa lisävahinkoa Vanhaselle pitkittyessään, kun taas YLE oikeudenkäynti sitä eittämättä aiheuttaisi. Siksi Vanhanen ei halua viedä asia oikeuden käsittelyyn.

Ylessä tämä tiedetään ja sen takia tuo YLE:n lupaus murtaa lähdesuoja sitten oikeudenkäynnissä on tosi likainen temppu. Vanhanen halutaan erottaa, tietysti mieluiten syyllisenä, mutta syyttömänä tuomitseminenkin kävisi... Onhan sillä kuitenkin niitä toimittajakunnan (ja myös tämän kirjoittajan) mielestä tyhmiä Puutarhakaupunkivisioita.

Professorit eivät ilmeisimmin ymmärrä yhtään politiikkaa, kun luulevat, että syyttömänä julkisuushirressä epäiltynä roikkuminen olisi mahdollista. En hetkeäkään epäile, etteikö Frände vastaavassa tilanteessa marssisi tekemään rikosilmoituksen. Niin vaikeaa kuin se hänelle onkin hyväksyä, Frände ei kuitenkaan ole yhtä tärkeä ihminen kuin Vanhanen(luonnollisesti yhteiskunnallisen merkittävyyden kontekstissa). Frände saisi syyttömänä palata virkaansa eikä häneen kohdistuneet epäilyt johtaisi samanlaiseen kiinnostukseen mediassa. Hypoteettisessa Frändeen kohdistuvassa vastaavassa epäilyksessä mediakiinnostus todennäköisesti olisi samaa luokkaa kuin Nuutilan rattijuopumusten kohdalla. Siis uutiset epäilystä ja sen jälkeen toiset kun oikeuskäsittely alkaisi ja lopulta tiedotus ratkaisusta, muttei mitään Vanhasen tilanteeseen rinnastettavissa olevaa...

Näin se vain on. Kansalaiset ovat eriarvoisia lain edessä. Vanhanen on ainakin osittain syyllinen, kunnes syyttömäksi todistetaan tai mediahässäkkä loppuu, eikä hänen parlamentaarinen luottamuksensa välttämättä kestä niin hidasta syyttömäksitoteamisprosessia, kuin mitä käräjäoikeus tarjoa. Jos olisin syyttömänä Vanhasen asemassa, toimisin samoin. Lisäksi leikkaisin YLE:n rahoja raa'asti.

Aluepolitiikka demarien leipälajiksi

Tämä viikko on varmasti ollut synkkä monessa varkautelaisessa perheessä. 630 yksityisen sektorin hyvinpalkattua työpaikkaa on valtava menetys 23000 asukkaan kaupungissa, joka ei edes ole minkään suuremman kaupungin kehyskunta. Lisäksi Varkauden seutu oli jo ennen tätä yksi Suomen heikoimmista seutukunnista.

Kaiken lisäksi menetykset eivät tietenkään jää 600 suoraan paperityöpaikkaan. Tehtaan mukana menee myös valtavan paljon alihankkijoita ja teollisuuden tulipalveluita. Lisäksi tulee muistaa myös kerrannaisvaikutukset; välillisesti myös koko Varkauden palvelusektori on perustunut paperiteollisuuden rahoitukseen. Nyt ennestäänkin heiveröiseltä paikallistaloudelta on putoamassa pohja.

Varkaus on paitsi masentavassa tilanteessa myös vanha demarilinnake. Perinteisesti tällaiset tehtaan ympärille rakentuneet kaupungit ovat olleet demarien vahvinta kannatusaluetta. Nyt yhteiskunnan rakennemuutos ravistelee niitä samaan tapaan kuin teollistuminen ravisutti suomalaista maaseutua.

Kun maalaisliitto/keskustan vanhat ydintukialueet ovat jo suurelta osin väestönsä menettäneet, on keskustakin alkanut yhä enemmän keskittymään juuri maakuntakeskusten puolustamiseen. On nähty, että kun maakuntakeskuksissa on työtä ja tulevaisuutta, pysyy koko maa joten kuten elinvoimaisena. Demarivetoiset tehdaskunnat suurine verokertymineen taas ovat aiemmin voineet paheksua voimakasta verotulojen tasausta ja keskustan siltarumpupolitiikkaa(usein sinänsä aiheesta). Nyt saattavat kuitenkin osat kääntyä.

Kun tehtaat sulkeutuvat, on vaikea nähdä paikkakunnille kovin valoisaa tulevaisuutta. Monella Varkauden kaltaisella paikkakunnalla voi olla edessään hidas näivettyminen. Yhä enemmän kuulemme varmasti myös vasemmistopoliitikkojen vaatimuksia tuesta rakennemuutosalueille. Moni keskustalainen varmasti perustellusti kysyy, miksi nyt rakennemuutosta pitää hidastaa, kun maaseutu sai rauhassa tyhjentyä.

Vaikeaahan se perusteleminen on. On todella kaksinaamaista valittaa vuosikaudet, että ihmisten pitää muuttaa työnperässä pois maaseutupitäjistä, mutta samaa velvoitetta ei saa asettaa tehdaskuntien asukkaille. Tulee ratkaista, auttaako valtio ihmisiä saamaan työtä siellä, missä he asuvat, auttaako valtio heitä muuttamaan työn perässä vaiko jotain siltä väliltä. Argumentteja on suuntaan jos toiseen. Joka tapauksessa on väärin, jos päätökset perustuvat siihen, mitä puoluetta se väestöryhmä äänestää, jonka elinkeinon yhteiskunnan muutos on tehnyt kannattamattomaksi.

Tulee se olemaan melkoinen takinkäännös demareilta, jos he jatkossa ryhtyvät huutamaan lisää ja lisää rahaa kasvukeskuksista ja erityisesti pääkaupunkiseudulta taantuvien alueiden kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, etteikö vasemmisto nousisi jatkossa vähintäänkin keskustan rinnalle vaatimaan vahvaa aluepolitiikkaa.

Paitsi takinkääntöä aluepolitiikan tarpeellisuudesta voimme odottaa demareilta myös toista takinkääntöä. Jos korvaavia työpaikkoja nimittäin saadaan aikaan, ne tuskin tulevat olemaan valtaisan konsernin jättiläistuotantolaitoksia, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Näissä työpaikoissa tarvitaan ennen kaikkea joustavuutta ja koko henkilöstön sitoutumista firman kilpailukyvyn säilyttämiseen. Tarvitaan siis enemmän paikallista sopimista. Tehdaskaupunkien rakennemuutos saattaakin tehdä palveluksen koko muulle yhteiskunnalle. Niiden vaikeudet saattavat muuttaa demarien ja ay -liikkeen käsityksiä siitä, mikä on jäsenkunnan etu ja muutos tapahtuisi nimenomaan lähemmäs koko yhteiskunnan etua.

Kaikesta huolimatta toivotan Varkaudelle voimia ja viisautta todella vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen.

Lapuan liike ja maahanmuutto

Lueskelin taannoin iltalukemisena Juha Siltalan kirjan Lapuan liikkeen kyydityksistä. Kuvaus oli varsin mielenkiintoinen, paitsi käytännön kyyditysten järjestämisen osalta niin myös kuvauksena organisaatiosta ja toimijoista. Väistämättä kirjaa lukiessa tuli mieleen nykypäivän maahanmuuttokeskustelu.

30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.

En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.

Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.

Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.

Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.

Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.

Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.

Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.

Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?

Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?

Vihreää korruptiota?

Keskustan saamasta vaalirahoituksesta edellisissä eduskuntavaaleissa on älämölötty taas kohtuuttomuuksiin asti. Mediasta täytyy kyllä taas kommentoida jotain. Katselin Huomenta Suomesta Tuija Braxin haastattelua ja toimittaja moneen kertaan korosti, että on jotenkin epäilyttävää, jos tuetaan vain yhtä puoluetta. Ei voinut taaskaan muuta kuin ihmetellä toimittajien tyhmyyttä tai todennäköisemmin tahallista vääristelyä. Eikö jotakin puoluetta tai ihmistä tueta vaaleissa juuri sen takia, että sen tavoitteiden toteutumista toivotaan? Samalla logiikallahan voitaisiin ajatella, että on väärin, jos henkilö vaaleista toiseen tekee talkootyötä saman puolueen hyväksi. Omasta puolestani voin todeta, että jatkossakin oma talkootyöni menee lähinnä kokoomuksen hyväksi. Jos media saisi päättää, minun pitäisi oikeastaan varmaan kuulua jollekin oikeusministeriön mustalle listalle.

Mutta mutta... Toimittajaa enemmän minua suututtaa tässä asiassa vihreiden toiminta. Vihreissähän tavataan aina leimata kokoomus ja keskusta elinkeinoelämän rahaa saaviksi marioneteiksi. Toisaalta samalla paheksutaan ammattiyhdistysliikkeen rahan ja palkatun työvoiman käyttööä vasemmiston kampanjoinnin tukena. Vihreät pyrkivät luomaan kuvaa, jonka mukaan he ovat ainoa avoimin kortein pelaava puolue. Se ilmoittaa rahavirtansa ja muutenkin esiintyy avoimuuden keulakuvana. Itse uskon vihreän totuuden olevan ihan jotain muuta.

Jos kaikki muu vaalityön tukeminen avataan, olisi syytä läpivalaista myös luonnon- ja ympäristönsuojeluun keskittyvien yhteisöjen vaalituki. Mitä puoluetta ja minkä puolueiden ehdokkaita nämä järjestöt eniten rahoittavat. Entäs sitten työaika? Olen melkoisen varma, että vähintään osa greenpeacen, maan ystävien, luontoliiton ja muiden vastaavien järjestöjen työntekijöistä on käyttänyt työaikaansa vihreiden vaalityön tukemiseen. Miten se eroaa soppatykeillä seisovista SAK:n työntekijöistä? Se nyt ainakin on varmaa, että kyseisten järjestöjen vaalienalusmainonta on aina ollut koordinoitu tukemaan vihreitä. Eli toiminta on juuri samaa kuin SAK/SDP -kytkös.

Mielestäni tämä ympäristöjärjestöjen ja vihreiden kytkös on kaikkein törkein. Yleensähän SAK:n kohdalla mouhotaan siitä, että veronmaksajat joutuvat haluamattaan lystin rahoittajiksi. Tottahan se on, että jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, mutta vihreiden korruptiosta veronmaksajat maksavat vieläkin enemmän. Nämä järjestöt nimittäin ovat uusmaalaisia nuorisojärjestöjäkin kovempia valtionapupumppuja. Niiden osalla tosiasiallisten kannattajien maksuosuus on usein merkittävästi pienempi kuin ammattiyhditysliikkeellä. Ja jos verrataan piilotuen osuutta kaikista järjestön kuluista, väitän ympäristöliikkeiden myös ohjaavan paljon ay-liikettä suuremman osan varoistaan vaalityöhön.

Kaikkein pahin juttu tässä vihreiden tuessa nähtiin kuitenkin silloin, kun ympäristöministeri Lehtomäki halusi leikata ympäristöjärjestöjen tukia ja palkata rahoilla virkamiehiä ympäristöhallintoon. Vihreät raivostuivat ja vaativat, että rahoja ei saa leikata. Perusteena oli tietysti se, että ympäristöjärjestöjen asiantuntijaresurssit ovat tärkeitä ja järjestöt tarvitsevat tukea palkkojen maksamiseen. Näiden järjestöjen asiantuntijaksi pääsemistähän merkittävästi edesauttaa aktiivisuus vihreässä liikkeessa. Ohjaamalla rahaa järjestöille vihreät varmistavat tukea vaalikamppanjoihinsa ja edistävät samalla omien jäsentensä urakehitystä tarjoamalla massiivisen määrän valtion tosiasiassa maksamia työpaikkoja – vihreille. Näistä järjestöistä myös nykyisin helposti noustaan niihin ympäristöministeriön virkoihin, joiden määrää vihreät toki haluavat kasvattaa, kunhan rahat eivät ole pois heidän lähijärjestöiltään. Myös näiden järjestöjen asiantuntijoiden lausuntoihin voidaan perustellusti suhtautua samoin kuin EK:n tai SAK:n asiantuntijoiden lausuntoihin: Jos faktat ovat kunnossa, niin ainakin johtopäätökset ovat poliittisia.

Tämä rakennelma on Suomessa aivan uniikki selänraaputusjärjestelmä, jonka kulut maksaa aina veronmaksaja. Tuloksena saamme myös vahvasti yhteen suuntaan politisoituneen ympäristöhallinnon virkakoneiston, joka ei todellakaan halua jättää poliittisen linjan määrittämistä politikoille ja tyydy valmistelevaan ja toimeenpanevaan rooliin. Jos minä päättäisin, ympäristöjärjestöjen asiantuntijarahoitusta leikattaisiin rajulla kädellä ja säästyneillä rahoilla palkattaisiin virkamiehiä ympäristöhallintoon. Nämä virkamiehet voisivat hoitaa samoja asiantuntijatehtäviä, jotka vihreiden mielestä ovat lainvalmistelussa niin tärkeitä. Vaikkei ympäristöministeriö olekaan suosikkiministeriöni, niin silloin ainakin valinnoissa jouduttaisiin pidättäytymään julkisen viran täyttämisen edellyttämissä vaatimuksessa ja asiantuntijoilla olisi virkavastuu. Tällöin myöskään valtion rahoittamaa asiantuntijatyötä ei välttämättä aina käytettäisi ydinvoiman ja tekoaltaiden vastustamiseen sekä vesistöjä pilaavien lintujen pesimärauhan suojelemiseen. Ja ainakaan virka-ajalla ei tehtäisi vaalikamppanjaa!!!

Tämä kuitenkin pilaisi vihreän korruptiopumpun. Saattaa siis lopulta olla jopa niin, että vihreät eivät ole samanlainen puolue kuin kaikki muutkin, vaan Suomen KORRUPTOITUNEIN puolue. Jos Suomessa olisi aito osaava ja kriittistä journalismia harrastava media, niin vihreiden ja ympäristöjärjestöjen suhteessa olisi tutkivan journalismin paikka. Luulen, että tässä asiassa odottavan aika tulee olemaan pitkä.