Vanhasen-Kataisen hallitus alkaa lähestyä kautensa loppusuoraa. Kauden alkupuolella Katainen kierteli julistamassa, kuinka hän rakentaa verotusta, joka edesauttaa talouskasvua, kannustaa työhön, varmistaa julkistalouden kestävyyden ja edistää kestävää kehitystä. Jyrki on tunnetusti kova poika puhumaan. Nyt on aika tutkailla, onko sanoja seurannut myös tekoja ja, jos on, millaisia.
Suurina linjoina aloitettiin ruuan alvin alennuksella, jolla epäilemättä edistettiin jotain mainituista tavoitteista. Seuraavaksi toteutettiin Kataisen vaalilupaus alentaa eläkkeiden verotusta suhteessa palkansaajiin. Näin sitä talouskasvua ja työntekoa edistetään! No näiden perusratkaisujen jälkeen on hauskaa ryhtyä katsomaan suppeampiin maksajaryhmiin kohdistuvaa verolainsäätämistä, jota Katainen on johtanut.
Heti vaalikauden alussa Katainen ryhtyi säätämään perintöverotusta puolueensa näköiseksi. Menemättä siihen, onko perintövero se vero, jota Suomessa ensimmäisenä pitäisi alentaa, melkoinen soppa siitä uudistuksesta saatiin aikaan.
Aluksi Kataisen ajatus oli alentaa hiukan veroa kaikilta ja vapauttaa maa- tai metsätalousomaisuutta taikka yritysomaisuutta perivät veroista. Tässä kohdassa alkoi kuulua kysymyksiä Kataisen suunnitelmien perustuslainmukaisuudesta kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta. Samalla keskusteluun nousivat ongelmat siinä, että Kataisen suunnitelma mahdollistaisi yritysmuotoon paketoidun rahan lahjoittamisen ilman veroja. Vasta-argumenttina hallituksen suunnitelmia puolusteltiin työllisyyteen ja yrittäjyyteen kannustavaksi. Samalla esitettiin, että ainahan sitä voi lähteä avaamaan taseen. Vähän aikaa asian kanssa pähkäiltyään Katainen esikuntineen joutui toteamaan, ettemme me osaa näitä taseita aukoa emmekä kirjoittaa pykäliä perustuslainmukaisesti.
Lopputuloksena yritysten ja maatalouden sukupolvenvaihdokset olivat jumissa, kun perheet odottivat Kataisen lupaamaa uudistusta, jota lopulta ei osattu tehdä. Sukupolvenvaihdosten lykkääminen tunnetusti edistää Kataisen suuria tavoitteita.
Seuraavaksi Katainen lähti sotkemaan puukauppaa. Olen kirjoittanut asiasta aiemmin, enkä lähde toistamaan puheitani. Mutta facebook -ryhmää lainaten, ei mennyt niinku Strömssössä. (liitännäislinkki)
Saatuaan hyviä kokemuksia perintöveron uudistamisesta ja määräaikaisesta puun myyntitulon verovapaudesta hallitus totesi, että kolmas kerta toden sanoo: Yhdistetään molemmat. Säädettiin laki, jossa määräaikaisesti annettiin pelloille luovutusvoittoverovapaus, joka tulee voimaaan, jos komissiosta saadaan lupa. Kuten arvaa, peltokauppa meni sekaisin, kun odotettiin tuleeko uudistusta vaiko ei. Viranomaiset, konsultit ja muut viljelijöiden sidosryhmät valmistautuivat velvollisuuksiensa mukaisesti toimimaan lain mukaisesti.
No komissiosta tuli Suomen hakemukselle raaka hylky. Katainen joutui taas perumaan suunnitelmat. Hallituksen suunnitelma olisi pienentänyt verotuloja hallituksen esityksen mukaan 5 miljoonaa euroa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko hallituksen projekti maksoi, kun otetaan huomioon kaikkien virkamiesten ja muiden asian parissa askarrelleiden palkat. Työllisyyttä tietysti parannettiin, jos tarkoitus oli kasvattaa turhan virkamiestyön määrää yhteiskunnassa.
Seuraavaksi agendalla on ilmeisesti yritysverotuksen uudistaminen. Sekä yhteisöveroa että pääomatuloveroa on tarkoitus uudistaa. Olen kuullut kaupungilla juttuja siitä, kuinka taseita tyhjätään veronkorotusten pelossa. Toivottavasti Katainen nyt vie sen uudistuksensa loppuun, ettei taas sotketa asioita ja lopulta todeta, ettei tästä mitään tuu. Tässä puhuttaisiin jo fiskaalisestikin merkittävästä sotkusta. Pahalta kuitenkin näyttää: vaalit lähenevät ja työurien sekä YLE:n rahoituksen uudistamisessa hallitus on tunnetusti osoittanut suurta rohkeutta. Hallitushan on ilmeisesti halunnut välttää kaikki aiemmat ikävät päätökset, jotta sillä riittää voimia puolustaa rahan lainaamista Kreikkaan. No korkotuoton TOIVOSSA on ilmeisesti hyvä elää.
Pahaa pelkään, että Hetemäen työryhmästä tulee perusteltu ehdotus, jonka Kataisen esikunta räpeltää pilalle. TOIVOTTAVASTI olen nyt pahasti väärässä pelkoineni.
Kokoomuksellahan on nykyisin tapana järjestää erilaisia tapahtumia vanhaa komedianimeä mukaillen. Tapahtumista tehdään yleensä iloinen lastenjuhlamainoksen näköinen juliste. Tässäpä vinkki Bob Helsingille:
Iso iloisilla väreillä väritetty juliste, jossa Jyrki Katainen pepsodenthymyineen ratsastaa sinipunavihreällä elefantilla posliinikaupassa ja metsästää itse rikotulla haavilla veroperhosta. Haavilla husiessaan Jyrki on jo ehtinyt saamaan reiän posliiniesineeseen nimeltä järkevä alvi, särön esineeseen työntekoon kannustava tulovero ja rikki esineet puukauppa, peltokauppa ja sukupolvenvaihdokset. Nyt Jyrki elefantteineen on syöksymässä kohti kaupan hienointa ja kalleinta esinettä. Esineen nimi on yritysverojärjestelmä. Kaupan ikkunassa Taru Tujunen ja Henna Virkkunen kiillottavat talkoohanskoineen ikkunalasia, jossa lukee syvän sinipunavihreällä: HEI, ME SÄHLÄTÄÄN VEROPOLITIIKKAA!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste verotus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste verotus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 7. toukokuuta 2010
torstai 17. joulukuuta 2009
Missä Jaskari, siellä populisti!
Verohallitus on valmistellut valtakunnallista ohjetta varallisuuden arvostamisesta perintö- ja lahjaverotuksessa. Eduskunnassa on noussut asiasta härdelli, jota ovat olleet aloittamassa aamu-tv:ssä esiintyneet Harri Jaskari ja Jouko Skinnari. On kuulemma väärin, että virkamiehet tällä tavoin kiristävät veroja. Virkamiesten salaliittoa, verovelvollisten luottamuksen pettämistä jne. Perintövero on epäsuosittu vero(osin kyllä aiheetta) ja sillä on helppo kerätä irtopisteitä. Nyt on kuitenkin rakennettu poliittinen kohu tietoisesti vääristelemällä faktoja.
Poliitikot voivat tietysti halutessaan muuttaa verolakeja, mutta on se kumma, jos säädettyä lainsäädäntöä ei viranomainen saa yrittää toimeenpanna, ilman poliitikkojen aiheuttamaa kohua.
Perintö- ja lahjaverolain(PerVL) 9 ja 21 §:n nojalla perintö- tai lahjaveron perusteeksi tulee laittaa käypä arvo saantohetkellä. Jos siis lahjoittaa 10000€, vero maksuunpannaan 10000€:sta. Pörssiosakkeita lahjoitettaessa arvo katsotaan saantopäivän kurssista. Tästä ei liene kellään nupisemista. Jos kuitenkin saadaan yritysvarallisuutta tai kiinteistöja, ei omaisuuden arvon määrittäminen ole yhtä helppoa. Kun ihminen perii vaikkapa maatilan, on verohallinnon tehtävänä kuitenkin nykyisen lainsäädännön mukaan maksuunpanna vero käyvästä arvosta. Siis arvosta, jolla maatilan joku haluaisi ostaa. Eli siis jos perii 100000€ edestä metsää, tulisi maksaa sama vero kuin 100000€ rahaperinnöstä. Tätä Harri Jaskari ilmeisesti vastustaa.
Kun ihminen perii omaisuutta, jolle ei ole julkisesti noteerattua arvoa, verohallinto joutuu arvioimaan omaisuuden arvon. Arvon määrittäminen tapahtuu siten, että verohallinnon tulisi kyetä näyttämään vapaata näyttöharkintaa soveltaen saadulle omaisuudelle arvo, jonka riippumattomat tuomioistuimet hyväksyisivät, mikäli verovelvollinen arvostuksesta valittaa. Laissa ei ole säännöstä siitä, mikä on käypä arvo(omaisuuden arvo määritetään markkinataloudessa markkinoilla). Laissa ei liioin säädetä kuinka käypä arvo määritetään, vaan arvioinnissa voidaan käyttää kaikkia niitä tosiasioita, joiden pohjalta arvo voidaan uskottavasti osoittaa.
Verovirastot ovat laatineet arvostusohjeita, jottei ihmisten verotus perustuisi mielivaltaan ja jotteivät hallinto-oikeudet tukkiutuisi valituksiin. Arvostamisessa on pyritty käyttämään tilastoviranomaisten kauppahintatilastoja ja muita tutkittuja arvoon vaikuttavia tekijöitä. Arvostusohjeet on jouduttu tekemään varovaisuutta noudattaen, jottei vain kävisi niin, että hallinto-oikeus antaisi tuomioita, joiden mukaan arvostusratkaisu on ollut liian suuri. Niinkuin yleensä, jos näyttö on epäselvä, valtio kantaa riskin. Sen, että ihmiselle ei laiteta veroa epäselvän näytön pohjalta, ei yleensä tulkita tarkoittavan sitä, ettei viranomainen saa yrittää hankkia parempaa näyttöä, jotta lakia voitaisiin soveltaa oikeiden faktojen pohjalta. Harri Jaskari kuitenkin vastustaa faktojen selvittämistä.
Verohallinto on nyt pyrkinyt valmistelemaan ohjeen, jolla valtakunnallisesti yhtenäisin perustein parhaita uusia arvonmäärityskeinoja soveltaen pyritään antamaan ajantasaiset ja kansalaisia asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti kohtelevat työvälineet laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Äkkiä ajattelisi, että tällaista ohjetta kritisoitaisiin, jos se ei osoittaisi entisiä välineitä paremmin saadun omaisuuden arvoa. Tätä eivät kuitenkaan poliitikot väitä, eivätkä väittäneet myöskään sidosryhmät (MTK, Suomen yrittäjät jne..), kun niitä valmistelutyössä kuultiin. Tässä kuten kaikissa aikaisemmissa yhtenäistämisohjeissa on myös todettu, että arvostusohjeen mekaaniset laskentaperusteet väistyvät, jos omaisuuden arvo voidaan paremmin määrittää. Kyseessä ei siis ole mikään laki.
Lisäksi myös uuden arvostusohjeen kohdalla verovelvollinen voi aina valittaa hallinto-oikeuteen, jos uskoo voivansa näyttää verohallinnon arvioineen omaisuuden väärin(tuskin tulee tapahtumaan, kun arvostusohjekin on varovainen). Aina saa siis osoittaa parempaa selvitystä. Lainsäädännössä ei ole muuttunut mikään, on vain luotu ajantasaiseen tietoon perustuva työväline, jonka osalta kukaan ei ole väittänyt sen osoittavan korkeampia arvoja, kuin lainsäädännön mukaiset käyvät arvot. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että asiaa valmistelleet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, jota varten heidät on palkattu.
Kyllä tässä yksittäinen verolakimies on vähän hukassa. Aina olen luullut, että virkamiehen tehtävä on yrittää toimeenpanna säädettyjä lakeja oikein. Olen luullut, että muun kuin likvidin varallisuuden perimistä tulisi suosia vain sen verran kuin sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa pykälissä on säädetty. Olen luullut, että vero pitää yrittää maksuunpanna lain mukaisesti käyvästä arvosta, jos siitä on parempaa näyttöä kuin aiemmin. Ilmeisesti Jaskari on kuitenkin sitä mieltä, että jos uutta parempaa tietoa käyvästä arvosta on käytettävissä, sitä ei saa näyttöharkinnassa ottaa huomioon, vaan ratkaista asiat virheellisen ja vanhentuneen tiedon pohjalta.
Kyllä tässä on kolme vaihtoehtoa: a) minä olen tyhmä b) Jaskari on tyhmä c) Jaskari on populisti. Tiedä häntä...
Joka tapauksessa kohu on tukkinut verohallinnon puhelinsarjat, aiheuttanut paljon liikkeellä olevan väärän tieton korjaustyötä ja heikentänyt verohallinnon tuottavuutta... Hyvällä säkällä vielä arvostusohjekin vielä avataan ja eduskunta säätää avoimesti lain, että 100000 € arvoisen kiinteistön lahjoituksesta pitää maksaa puolet siitä verosta kuin mikä tulee maksettavaksi 100000 € arvoisten osakkeiden lahjoittamisesta.
Poliitikot voivat tietysti halutessaan muuttaa verolakeja, mutta on se kumma, jos säädettyä lainsäädäntöä ei viranomainen saa yrittää toimeenpanna, ilman poliitikkojen aiheuttamaa kohua.
Perintö- ja lahjaverolain(PerVL) 9 ja 21 §:n nojalla perintö- tai lahjaveron perusteeksi tulee laittaa käypä arvo saantohetkellä. Jos siis lahjoittaa 10000€, vero maksuunpannaan 10000€:sta. Pörssiosakkeita lahjoitettaessa arvo katsotaan saantopäivän kurssista. Tästä ei liene kellään nupisemista. Jos kuitenkin saadaan yritysvarallisuutta tai kiinteistöja, ei omaisuuden arvon määrittäminen ole yhtä helppoa. Kun ihminen perii vaikkapa maatilan, on verohallinnon tehtävänä kuitenkin nykyisen lainsäädännön mukaan maksuunpanna vero käyvästä arvosta. Siis arvosta, jolla maatilan joku haluaisi ostaa. Eli siis jos perii 100000€ edestä metsää, tulisi maksaa sama vero kuin 100000€ rahaperinnöstä. Tätä Harri Jaskari ilmeisesti vastustaa.
Kun ihminen perii omaisuutta, jolle ei ole julkisesti noteerattua arvoa, verohallinto joutuu arvioimaan omaisuuden arvon. Arvon määrittäminen tapahtuu siten, että verohallinnon tulisi kyetä näyttämään vapaata näyttöharkintaa soveltaen saadulle omaisuudelle arvo, jonka riippumattomat tuomioistuimet hyväksyisivät, mikäli verovelvollinen arvostuksesta valittaa. Laissa ei ole säännöstä siitä, mikä on käypä arvo(omaisuuden arvo määritetään markkinataloudessa markkinoilla). Laissa ei liioin säädetä kuinka käypä arvo määritetään, vaan arvioinnissa voidaan käyttää kaikkia niitä tosiasioita, joiden pohjalta arvo voidaan uskottavasti osoittaa.
Verovirastot ovat laatineet arvostusohjeita, jottei ihmisten verotus perustuisi mielivaltaan ja jotteivät hallinto-oikeudet tukkiutuisi valituksiin. Arvostamisessa on pyritty käyttämään tilastoviranomaisten kauppahintatilastoja ja muita tutkittuja arvoon vaikuttavia tekijöitä. Arvostusohjeet on jouduttu tekemään varovaisuutta noudattaen, jottei vain kävisi niin, että hallinto-oikeus antaisi tuomioita, joiden mukaan arvostusratkaisu on ollut liian suuri. Niinkuin yleensä, jos näyttö on epäselvä, valtio kantaa riskin. Sen, että ihmiselle ei laiteta veroa epäselvän näytön pohjalta, ei yleensä tulkita tarkoittavan sitä, ettei viranomainen saa yrittää hankkia parempaa näyttöä, jotta lakia voitaisiin soveltaa oikeiden faktojen pohjalta. Harri Jaskari kuitenkin vastustaa faktojen selvittämistä.
Verohallinto on nyt pyrkinyt valmistelemaan ohjeen, jolla valtakunnallisesti yhtenäisin perustein parhaita uusia arvonmäärityskeinoja soveltaen pyritään antamaan ajantasaiset ja kansalaisia asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti kohtelevat työvälineet laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Äkkiä ajattelisi, että tällaista ohjetta kritisoitaisiin, jos se ei osoittaisi entisiä välineitä paremmin saadun omaisuuden arvoa. Tätä eivät kuitenkaan poliitikot väitä, eivätkä väittäneet myöskään sidosryhmät (MTK, Suomen yrittäjät jne..), kun niitä valmistelutyössä kuultiin. Tässä kuten kaikissa aikaisemmissa yhtenäistämisohjeissa on myös todettu, että arvostusohjeen mekaaniset laskentaperusteet väistyvät, jos omaisuuden arvo voidaan paremmin määrittää. Kyseessä ei siis ole mikään laki.
Lisäksi myös uuden arvostusohjeen kohdalla verovelvollinen voi aina valittaa hallinto-oikeuteen, jos uskoo voivansa näyttää verohallinnon arvioineen omaisuuden väärin(tuskin tulee tapahtumaan, kun arvostusohjekin on varovainen). Aina saa siis osoittaa parempaa selvitystä. Lainsäädännössä ei ole muuttunut mikään, on vain luotu ajantasaiseen tietoon perustuva työväline, jonka osalta kukaan ei ole väittänyt sen osoittavan korkeampia arvoja, kuin lainsäädännön mukaiset käyvät arvot. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että asiaa valmistelleet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, jota varten heidät on palkattu.
Kyllä tässä yksittäinen verolakimies on vähän hukassa. Aina olen luullut, että virkamiehen tehtävä on yrittää toimeenpanna säädettyjä lakeja oikein. Olen luullut, että muun kuin likvidin varallisuuden perimistä tulisi suosia vain sen verran kuin sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa pykälissä on säädetty. Olen luullut, että vero pitää yrittää maksuunpanna lain mukaisesti käyvästä arvosta, jos siitä on parempaa näyttöä kuin aiemmin. Ilmeisesti Jaskari on kuitenkin sitä mieltä, että jos uutta parempaa tietoa käyvästä arvosta on käytettävissä, sitä ei saa näyttöharkinnassa ottaa huomioon, vaan ratkaista asiat virheellisen ja vanhentuneen tiedon pohjalta.
Kyllä tässä on kolme vaihtoehtoa: a) minä olen tyhmä b) Jaskari on tyhmä c) Jaskari on populisti. Tiedä häntä...
Joka tapauksessa kohu on tukkinut verohallinnon puhelinsarjat, aiheuttanut paljon liikkeellä olevan väärän tieton korjaustyötä ja heikentänyt verohallinnon tuottavuutta... Hyvällä säkällä vielä arvostusohjekin vielä avataan ja eduskunta säätää avoimesti lain, että 100000 € arvoisen kiinteistön lahjoituksesta pitää maksaa puolet siitä verosta kuin mikä tulee maksettavaksi 100000 € arvoisten osakkeiden lahjoittamisesta.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Hallitus ja oppositio – yhtä väärässä
Puun myyntitulon osittainen verohuojennus perusteltiin lakiesitystä luonnosteltaessa kotimaisen metsäteollisuuden puutarpeilla. Puuta piti saada liikkeelle ja toisaalta ensiharvennushakkuiden osalta verovapautta perusteltiin myös niiden tarpeella myöhemmän metsänkasvun parantamiseksi. Oppositio taas kritikoi uudistusta oikeudettomaksi tulonsiirroiksi rikkaille metsänomistajille.(Ainahan se on niin, että kun otetaan vähemmän, niin se on antamista ;)
Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.
Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.
Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.
Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.
Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.
Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.
Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.
Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.
Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.
Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.
Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.
Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.
Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.
Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.
Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.
Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
