Lainsäätäjää kuohimassa

Perinteisestihän demokratioissa lähdetään siitä, että vapaissa vaaleissa valittu parlamentti säätää lait kansalta saamansa mandaatin nojalla. Tuomioistuinten rooliksi taas on nähty se, että ne sitten päättävät näiden lakien oikeasta tulkinnasta yksittäistapauksissa. Samalla erityisesti ylimmät oikausasteet tietysti antavat myös ennakkopäätöksiä, jotka täydentävät lainsäädäntöprosesseissa syntyneitä normistoja. Systeemiin kuuluu olennaisesti myös se, että tuomioistuinten tulee olla lainsäätäjästä riippumatomia.

Tämä lainsäädäntövallan ja käytännön lainsoveltamisen erottaminen tarkoittaa sitä, että lakeja ei lähtökohtaisesti suoraan yksittäistapauksiin kohdistuviksi ja lakia säätävillä kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta ratkaista sitä, miten yksittäinen yhteiskunnan jäsen on säädettyä lainsäädäntöä noudattanut. Kun kansaa edustavan eduskunnan enemmistö tunnistaa epäkohdan vallitsevassa oikeustilassa, on sillä mahdolllisuus muuttaa käytäntöä, mutta vasta seuraavasta tapauksesta alkaen. Se toiminta, joka tehtiin aiemman lainsäädännön(oikeustilan) vallitessa, jää ratkaistavaksi aiemman, vaikka sitten eduskunnan (kansan) enemmistön mielestä väärän, oikaustilan mukaisesti.

Tuomioistuinten ja lainsäätäjän vallanjakoa tuskin kukaan nykyisin kyseenalaistaa... Vai kyseenalaistaako sittenkin?

Rikospoliittisessa keskustelussa on nähtävissä halua yhdistää lainsäädäntövalta ja laintulkinta samoihin - demokratian ulkopuolisiin – käsiin. Välillä rikoksista annetaan rangaistuksia, jotka eivät tunnu vastaavan kansalaisten tai poliitikkojenkaan oikeustajua. Tällöin usein esitetään vaatimuksia rangaistusten koventamisen puolesta. Normaalisti prosessin kuuluisi toimia seuraavasti: Eduskunta havaitsee, että sen kriminalisoiduiksi säätämistä teoista annetaan riippumattomissa tuomioistuimissa nykyisen lainsäädännön pohjalta tietyn suuruisia rangaistuksia. Tämän jälkeen ratkaistaisiin se, mitä näiden tekojen tekemisestä kuuluisi seurata ja miksi. Seuraavaksi selvitettäisiin keinoja muuttaa lainsäädäntöä tätä tavoitetilaa vastaavaksi(toki ratkaisu voisi olla sekin, että nykyinen asiantila todettaisiin hyväksi ja asia jätettäisiin sillensä). Lainsäädäntöprosessin jälkeen tuomioistuimet ratkaisivat tulevat tapaukset uuden säännöstön pohjalta. Tällöin heidän tulisi päätyä (hypoteettisessa) identtisessä tapauksessa erilaiseen ratkaisuun kuin aikaisemmin, jos lainsäädäntöä olisi muutettu.

Syntyykö tällaista keskustelua nykyisin rikosseuraamusten osalta? Ei. Miksei? Siksi, että vastaus kovempia rangaistuksia vaativille on: Rangaistusasteikkoja ei tarvitse muuttaa, sillä laki kyllä mahdollistaisi kovemmatkin rangaistukset... Asteikkoja vaan ei käytettä koko laajuudessa. Hetken päästä toki nousee esiin myös se, että tuomioistuimet ovat poliitikoista riippumattomia, eikä poliitikkojen saa puuttua siihen, millaisia tuomioita tuomioistuimet antavat. Tälle päättelyketjulle sitten media antaa myötätuntoisen vahvistuksen. Tähän vastaukseen rikosseuraamusten tasoon tyytymättömän poliitikon ja äänestäjän pitäisi sitten tyytyä.

Lopputulema on siis se, että pieni vahvalla virassapysymisoikeudella terästetty professio sivuuttaa demokratian. Tuomioistuinlaitos voi todeta, että me emme anna tämän kovempia rangaistuksia, vaikka lain mukaan voisimme ja poliitikkojen pitää säilyttää laki ennallaan, koska halutessamme me riippumattomat tuomioistuimet toki voisimme antaa kovempiakin rangaituksia nykylainkin puitteissa. Mitään ei siis saa tällä lainsäädännön alalla tehdä, elleivät tuomarit niin tahdo, ajattelipa kansan enemmistö asiasta mitä hyvänsä. Ja tähän poliitikot ja äänestäjät myös tyytyvät.

Naps naps... Vaaleilla valitulta eduskunnalta napsaistiin edellisessä kappaleessa lainsäädäntövalta yhdellä oikeudenalalla ja lainsäädäntövalta siirtyi tuomioistuinten hyppysiin lainkäyttövallan oikealle puolelle. Tuomariprofessio kiittää ja toteaa, että kyllä yhteiskuntajärjestyksenä aristokratia aina voittaa demokratian... Äänestäjät ja poliitikot ovat liian tyhmiä ja valta on syytä keskittää valistuneille.

Ansaitsivatko kovempia rangaistuksia vaativat parempia perusteluita ennenkuin hyväksyvät olevansa väärässä?

Miksei Vanhanen halua käräjille?

Lautakohun tiimoilta oikeustieteen professorit (esim. Frände & Virolainen) ja toimittajat ovat ihmetelleet, miksei Vanhanen vie käräjille tapausta kunnianloukkauksena, jos kerran on syytön. Samassa yhteydessä on aina mainittu, että Ruususen(Kurosen) kirjoituksista Vanhanen oli valmis käräjöimään. Kaikki ovat aina meuhkanneet, että itse marssisin tekemään kunnianloukkaussyytteen, jos moisia väitteitä minuun kohdistettaisiin. Kun asia esitetään oikeassa sävyssä toimittajien ja professorien tapaan, on ensireaktio helposti se, että kyllähän se on outoa, kun Masa ei käräjöi. Itse kuitenkin pidän Vanhasen toimintaa järkevänä, sikäli kuin hän syytön on(mitä tietenkään en voi varmuudella tietää).

Vanhanenhan on sanonut, ettei hän voi pääministerinä jäädä odottamaan tuomioistuinkäsittelyä, vaan haluaa asiaan nopeasti selvyyden. Tällaisen selvyyden Vanhanen eittämättä nopeasti tarvitsee, eikä tämä kunnianloukkausasia ole mitenkään rinnastettavissa Ruusus-jupakkaan.

Jos professoria, toimittajaa tai vaikkapa verovirkamiestä syytetään tällaisesta perättömästä teosta, on ainoa järkevä menettely vaatia oikeuslaitoksen tutkintaa. Kun epäilyt osoittautuvat perättömiksi, syyttömänä epäilty saa varmasti palata entisiin asemiinsa. Jos on ollut aiheettomasti epäiltynä ja vaikkapa virasta pidätettynä, saa menetetyt palkkansa ja monesti saa myös vahingonkorvausta.

Pääministerin asema on erilainen. Vanhanen voidaan koska tahansa erottaa eduskunnan toimesta, olipa hän syytön taikka ei. Jos pitkittynyt prosessi johtaa Vanhasen eroon ja Vanhanen osoittautuu syyttömäksi, ei kukaan takaa hänelle oikeutta palata asemaansa. Koko jupakan ajanhan on kyselty Vanhaselta kohun vaikutusta hallituksen toimintakykyyn. Kuvitellaanpa, mitä seuraisi Vanhasen kunnianluokkauskanteesta.

Ylen lähde on valmis tulemaan esiin todistajana oikaudessa. Jos rikosilmoitus tehtäisiin nyt, olisi oikeuskäsittely edessä tutkintojen, valmisteluiden ja muiden prosessien jälkeen edessä ehkä joskus vuoden kuluttua. Koko tämän ajan lehdissä spekuloitaisiin, onko Ylellä joku salainen todistaja. Aina kun prosessissa tulisi eteen uusi vaihe, kohuttaisiin ja spekuloitaisiin Ylen salaamista todisteista. Hallitus joutuisi siis koko ajan työskentelemään kohun alaisena. Silloin olisi täysin mahdollista, että Vanhanen vaihdettaisiin toiseen pääministeriin kesken oikeusprosessin. Vaikka Vanhanen lopulta todettaisiin syyttömäksi, uusi pääministeri tuskin luovuttaisi Vanhaselle paikkaansa. Nythän jo yleisesti puhutaan, että Kanerva joutui oikeusmurhan kohteeksi, kun hänet erotettiin harmittomien tekstiviestien vuoksi. Eipä silti kukaan esitä, että Stubb ulos ja Kanervalle paikka takaisin... Vanhanen voi pelätä kokevansa Kanervan kohtalon – ihan syystä.

Miksi Ruususen juttu sitten oli erilainen? Kyseisessä jutussa näyttö oli selvä ja kaikkien tiedossa. Se oli luettavissa painetusta kirjasta kaikkien kiinnostuneiden toimesta. Kysymys oli vain oikeusharkinnasta, täyttikö Ruususen ja julkaisijan toiminta jonkin rikoslaissa kriminalisoiden teon tunnusmerkistön. Kaikki siis tiesivät, mitä Vanhanen oli tehnyt, ja pystyivät mielissään harkitsemaan, kuinka tuomittavana toimintaa pitivät.

Ylen jutussa taas kysymys on näytöstä! Yle ei sitä suostu paljastamaan ennen oikeudenkäyntiä. Koko oikeudenkäynnin ajan spekuloitaisiin sitä, mitä siellä rakennustyömaalla 13 vuotta sitten tapahtui. Ruususen asiassa käräjöinti ei siis tuonut kummempaa lisävahinkoa Vanhaselle pitkittyessään, kun taas YLE oikeudenkäynti sitä eittämättä aiheuttaisi. Siksi Vanhanen ei halua viedä asia oikeuden käsittelyyn.

Ylessä tämä tiedetään ja sen takia tuo YLE:n lupaus murtaa lähdesuoja sitten oikeudenkäynnissä on tosi likainen temppu. Vanhanen halutaan erottaa, tietysti mieluiten syyllisenä, mutta syyttömänä tuomitseminenkin kävisi... Onhan sillä kuitenkin niitä toimittajakunnan (ja myös tämän kirjoittajan) mielestä tyhmiä Puutarhakaupunkivisioita.

Professorit eivät ilmeisimmin ymmärrä yhtään politiikkaa, kun luulevat, että syyttömänä julkisuushirressä epäiltynä roikkuminen olisi mahdollista. En hetkeäkään epäile, etteikö Frände vastaavassa tilanteessa marssisi tekemään rikosilmoituksen. Niin vaikeaa kuin se hänelle onkin hyväksyä, Frände ei kuitenkaan ole yhtä tärkeä ihminen kuin Vanhanen(luonnollisesti yhteiskunnallisen merkittävyyden kontekstissa). Frände saisi syyttömänä palata virkaansa eikä häneen kohdistuneet epäilyt johtaisi samanlaiseen kiinnostukseen mediassa. Hypoteettisessa Frändeen kohdistuvassa vastaavassa epäilyksessä mediakiinnostus todennäköisesti olisi samaa luokkaa kuin Nuutilan rattijuopumusten kohdalla. Siis uutiset epäilystä ja sen jälkeen toiset kun oikeuskäsittely alkaisi ja lopulta tiedotus ratkaisusta, muttei mitään Vanhasen tilanteeseen rinnastettavissa olevaa...

Näin se vain on. Kansalaiset ovat eriarvoisia lain edessä. Vanhanen on ainakin osittain syyllinen, kunnes syyttömäksi todistetaan tai mediahässäkkä loppuu, eikä hänen parlamentaarinen luottamuksensa välttämättä kestä niin hidasta syyttömäksitoteamisprosessia, kuin mitä käräjäoikeus tarjoa. Jos olisin syyttömänä Vanhasen asemassa, toimisin samoin. Lisäksi leikkaisin YLE:n rahoja raa'asti.