Mummun haudalla

Kaksi viikkoa sitten isoäitini haudattiin Alahärmän ev.lut. kirkon multaan. Sattuneesta syystä olen viime aikoina miettinyt paljon hänen elämänkaartaan. Kun samaan aikaan puhuttiin paljon hallituksen aikeista nostaa yleistä eläkeikää ja murehdittiin tulevia demografisia ongelmia, päätin tavoistani poiketen peilata yhteiskuntaa oman elämäni kautta.

Äitini suku on Oulun seudulta. Isoisäni on jonkinasteisen oululaisen herrasuvun demariksi kääntynyt vesa(ilmeisesti kuitenkin asevelihenkinen) ja isoäitini pieneltä lumijokelaiselta tilalta kunnan stipendillä koulutielle nostettu oppilas. Molemmilla oli mahdollisuus yliopisto-opintoihin sodan jälkeisessä Suomessa, toisella syntyjään ja toisella yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ansiosta. Sen aikainen yliopistokoulutus mahdollisti varsin hyvän ja turvatun työuran. Isoisästä tuli lääninsosiaalineuvos, kansanedustaja ja Oulun kaupungin kunnallispamppu. Äitini äiti taas palveli lukion äidinkielen opettajana. Palkkaa saatiin ja eläkettä ansaittiin. Nykyinen eläke mahdollistaa leskenä elävälle isoäidilleni varsin hyvän elintason.

Isä taas on alahärmäläisen maatilan lapsi. Ukki(kuten isäni isää kutsuttiin) olisi varmasti nykykriteereillä ollut lukumiehiä, niin tarkkaan kirjat, ajankohtaisohjelmat ja sanomalehdet seurattiin. Jos elämä olisi toisenlaisen kulun saanut, olisi ukkikin ehkä saanut mahdollisuuden koulujen käymiseen... Tiedä vaikka juristiksi, agronomiksi tai lääkäriksi(niiksihän maaseutuylioppilaat pääasiassa lukivat – no ehkä joku valtio-oppinutkin on joukkoon mahtunut, mutta kyllä ukki olisi sitä paremmin osannut valita). Alkujaan lukumahdollisuus olisi saattanut olla realistinen, isäni kotitalo nyt kuitenkaan ei ole mikään torppa ja ukki oli ainoa poika, mutta ukin ollessa 17 -vuotias hänen isänsä menehtyi yllättäen leikkauspöydälle. Vastuuta oli kannettava ja tilanpito aloitettava, koulut siinä käymättä jäivät. Mummu taas oli opiskellut Pietarsaaren kaupungissa kirjanpitäjäksi, mutta tilikirjat saivat jäädä, kun nuori maatilan isäntä kysyi tahdotko. Tahtoihan hän, eikä ilmeisimmin valintaa katunut.

Maatila elätti perheen, ei ehkä ylläkylläisesti, mutteivät he käsittääkseni yhteisönsä vähäosaisimpiin kuuluneet.(Maanviljelyhän tunnetusti aina tuottaa tappiota, mutta vähitellen siinä kuitenkin rikastuu). Koulutus mahdollistettiin lapsille ja seuraavasta sukupolvesta jo lähdettiinkin lukemaan lakia ja lääketiedettä. Kun sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin, pääsivät myös isäni vanhemmat nauttimaan eläkepäivistä. Mutta kuten maatalouden sukupolvenvaihdoksissa yleensä, pääosa elämän varrella kertyneestä omaisuudesta siirtyi jatkajalle, kuten tietysti oikein on.

Maatalousyrittäjien eläkejärjestelmähän ainakin oli varsin isäntäpainotteinen, jolloin ukin eläke oli selkeästi parempi kuin mummun. No eihän siinä mitään, ei rahoja varmasti elinaikana erillä pidetty, mutta ukin menehtyessä yllättäen miltei suorilta jaloilta, loppui suuremman eläkkeen tulo. Käsittääkseni mummun oma eläke oli kansaneläke plus ehkä jotain pientä. Elämä oli vaatimatonta, muttei mummu suuren kulutuksen perään ikinä ollutkaan. Toki hänellä sellainen turva oli, että varmasti suuressa hädässä lapset olisivat pystyneet ja halunneet auttaa, muttei mummu sitäkään halunnut. Lastenhoitopalveluiden tarjoamisen ja muun avun kautta lapset olivat kyllä saamapuolella loppuun saakka, mutta sitä hän varmasti toivoikin. Työtä mummu on tehnyt paljon sen puolesta, että lapsenlapsilla olisivat asiat paremmin... Täytyy myöntää, että ei ole valittamista käsittääkseni kellään meistä ja levollisena mummu lähtikin: Kenestäkään ei tarvitse suurta huolta kantaa. Lapsenlapsistakin kasvoi terveitä, kunniallisia ja onnellisia yhteiskunnan jäseniä.

Kun eläkejärjestelmäämme peilaa sukuni kautta, tekee mielenkiintoisia huomioita. Isovanhempieni sukupolvi on eläkkeensä ansainnut. Työtä on tehty paljon ja heidän sukupolvensa eittämättä antoi paremman yhteiskunnan lapsilleen kuin minkä vanhemmiltaan sai. Kuten edellä jo mummun kohdalla totesin, paikka sukupolvien ketjussa on täytetty. Heidän lastensa sukupolvesta en ole yhtä varma. Hehän ovat suurella porukalla maksaneet vanhemmilleen melko pieniä eläkkeitä(ehkä jotkut akateemiset poislukien) ja samalla ovat tiukasti vastustamassa minkäänlaisia leikkauksia omiin etuuksiinsa, vaikka maksajajoukko pienenee tuntuvasti. Suomen eläkejärjestelmähän on pääosin ketjukirje, jossa seuraava sukupolvi maksaa edellisen eläkkeet.(vaihtoehtona olisi rahastointi, jossa säästettäisiin työaikana eläke) Tämä järjestelmähän olisi ongelmaton, jos ikäluokat olisivat yhtä suuria, mutta niin ei ole. Nyt edessä on tilanne, jossa eläkeläismäärä kasvaa hurjasti samaan aikaan, kun maksajajoukko pienenee. Ikäluokkani joutuu vaikeaan tilanteeseen tämän järjestelmän rahoittamisessa, kun seuraava eläkeläispolvi myös vaatii parempia sosiaali- ja terveyspalveluita eläkkeidensä rinnalle, eikä oikein saisi palvelumaksujakaan periä. Raskaaksi tulee käymään veronmaksajalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Toivottavaa olisi tietysti, että aiemmin olisi rahastoitu enemmän, mutta sille ei enää voi mitään. Nyt aloitettu rahastointi ei ratkaisisi tätä ongelmaa ja on kaikki syy uskoa, että ikäluokkien koko tämän nyppylän jälkeen tasaantuu, jolloin rahastointiin ei ole enää kovin suurta tarvetta. Toki se mielestäni teorian tasolla olisi oikeudenmukaisempaa, että suurempi osuus omasta eläkkeestä tienattaisiin itse, mutta siihen tarvitaan ainakin pitkiä siirtymäaikoja.

Oikeudenmukaisinta olisi ansioeläkkeiden leikkaaminen. Kyllä Oulun mummuni pärjäisi hieman pienemmälläkin eläkkeellä. Eikä siinä olisi mitään epäreilua kateuttakaan. Hän on yhteiskunnan stipendillä hyvään virkaan koulutettu ja hänelle vielä maksetaan suurempaa eläkettä, kuin mitä hän on eläkemaksuillaan kerännyt... Yhteiskunta on kaiken kaikkiaan ollut reilu. Se, että vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hänen kaltaisilleen ei lahjoitettaisi ihan yhtä paljon, ei oikeastaan olisi edes leikkaus.(jos ei ajatella, että kun saa säännöllisesti lahjoja, syntyy lahjoittajan ja lahjanantajan välille velkasuhde). Tietysti voidaan myös sanoa, että perintönähän ne rahat siirtyy... Mutta onko järkevää, että sukupolvien välinen tulonjako toimii niin, että pieniä lapsia kasvattavia työntekijöitä rankaistaan ankarilla tuloveroilla ja vastineeksi luvataan, että kun talo on velaton ja lapset ovat opiskelemassa tai työelämässä, saat suuren perinnön. Jotkut toki lahjoittelevat sitä omaisuuttaan jo elinaikanaan, mutta onko tämä järjestelmä järkevästi työhön ja yrittämiseen kannustava?

Jos eläketasoa ei voida leikata, on palvelumaksuja pakko korottaa enemmän kuin pelkkä indeksiin sitominen teki ja leikata sillä tavoin liian suuret eläkkeet valtiolle. Alahärmän kansaneläkkeellä eläneelle mummolleni se olisi ollut kuitenkin kohtuutonta. Kansaneläke on aidosti pieni, eikä siitä ole varaa suurempia maksuja juuri maksella. Eläkeläisiä ei mielestäni tule aitoon köyhyyteen ajaa... Läheskään kaikilla kansaneläkkeellä elävillä vanhuksilla ei mummuni tapaan ole edes sitä lasten muodostamaa tukiverkkoa. Kansaneläkkeellä elävien köyhyyttä ei pidä eikä saa syventää!

Mitä tämä edellyttää? Kaikki siteet kansaneläkkeen ja ansioeläkkeiden välillä tulee katkoa. Takuueläke pitää saada voimaan ja pieniä eläkkeitä pitää pystyä nostamaan ilman normaalien ansioeläkkeiden nousua. Kun yhteiskunta antaa veronmaksajien pussista lahjoja jäsenilleen, tulee ne ohjata oikeudenmukaisesti tarvitseville. Kenenkään työllään ansaitsemaa palkaa tai voittoa ei tule kadehtia, mutta yhteiskunnan antamien kohtuuttomien lahjojen kadehtíminen on sallittua jopa suotavaa.

Isovanhemmistani kolme on jo tämän maailman jättänyt ja yksi vielä eläkettä nauttii. Uskon, että yllä ollevan lapsenlapsen mielipiteen allekirjoittaisi jokainen... Hyvää vointia mummulle Ouluun ja rauha muiden muistolle.

Hallitus ja oppositio – yhtä väärässä

Puun myyntitulon osittainen verohuojennus perusteltiin lakiesitystä luonnosteltaessa kotimaisen metsäteollisuuden puutarpeilla. Puuta piti saada liikkeelle ja toisaalta ensiharvennushakkuiden osalta verovapautta perusteltiin myös niiden tarpeella myöhemmän metsänkasvun parantamiseksi. Oppositio taas kritikoi uudistusta oikeudettomaksi tulonsiirroiksi rikkaille metsänomistajille.(Ainahan se on niin, että kun otetaan vähemmän, niin se on antamista ;)

Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.

Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.

Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.

Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.

Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.

Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.

Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.

Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.

W historian oikeussaleissa

Munchenin oluttupavallankaappausyrityksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä Adolf Hitler linjasi, että heidän tekemistensä oikeellisuus tuomitaan historian oikeussaleissa, eikä juttua istuneessa paikallisessa alioikeudessa. Noihin aikoihin ja erityisesti vähän niiden jälkeenhän kyseessä oli Saksassa varsin suosittu mies. Mutta niistä historian oikeussaleista tullut tuomio oli eittämättä langettava. Tätä Hitlerin lausahdusta olen viimeaikoina mietiskellyt lueskellessani lehtien kirjoituksia Yhdysvaltain presidentistä, joka tulee jäämään historiaan kaikkien aikojen huonoimpana.

Aika reipas kannanotto heti uran päättymishetkellä. Maailman historia tuntee monta suurmiestä, jotka ovat vallasta luopuessaan hyvin epäsuosittuja, mutta joiden ”legacy” on historian oikeussaleissa noussut suurmiessarjaan. Erityisen suosittuja historiallisten silmälasien takaa ovat johtajat, jotka ovat kaukonäköisesti tehneet vaikeita ja tekohetkellä epäsuosittuja ratkaisuja, jotka jälkikäteen osoittautuvat oikeaan osuneiksi. Tietysti ei ole mitenkään selvää, että nuorempi Bush tulisi kuulumaan tähän kategoriaan, muttei se mahdotontakaan ole. Asiaa käsiteltäessä on syytä pohtia, miksi W on epäsuosittu ja voivatko päätökset osoittautua oikeiksi.

Ensimmäisenä usein mainitaan Irakin sota. Tietysti sodan aloitussyy ”weapons of mass destruction” oli eittämättä virheellinen ja sodan aloitusmotiivit ovat vähintäänkin epäselvät. Rahaa on palanut turkasen paljon ja ihmisuhrejakin on tullut huomattavia määriä. Tässä kohdassa W:llä on kuitenkin aito mahdollisuus kaukonäköisten kategoriaan. Jos Irakista kehittyy vakaa ja jotenkuten demokraattinen tai edes ihmisten perusoikeuksia kohtuullisesti noudattava yhteisö, pysyvästi, on transitiovaiheen inhimillinen tuska lopputuloksen väärtti. Tämä kehitys olisi omiaan mahdollistamaan joten kuten kestävän rauhan alueelle – ja mahdollistaisi Irakin suurten öljyreservien tuonnin markkinoille. Pitää myös muistaa, ettei vallasta todellakaan syösty mitään pehmeiden perhearvojen miestä ja öljyn vientihän oli rajoitettua kauppasaarron vuoksi. Parhaassa tapauksessa Irakin sotaretken pitkän aikavälin inhimillinen tase jää selvästi plussalle. Eri asia on kattaako tämä inhimillinenkään etu amerikkalaiselle veronmaksajalle aiheutuneita kuluja, vaikka halventuneen öljyn maailmanmarkkinahinnan vaikutuskin huomioitaisiin.

Toisena kysymyksenä nousevat esiin Guantanamo ja ihmisoikeusloukkaukset. Hallintohan ei ole suostunut antamaan terrorismiin liittyen pidetetyille kumpaakaan sotavangin tai rikollisen asemaa. Lisäksi on ollut ilmeistä, että jonkin verran on kidutettu. Sotavangin kidutusta ei tietysti oikeuta mikään, mutta tapahtumaisillaan olevan vakavan rikoksen kuten massiivisen terrori-iskun estämiseksi tehty ”verekseltään” kiinnisaatujen ”tehostettu kuulustelu” kiireessä on vaikeampi tapaus – juridisesti kyse olisi oikeuttamisperusteena hätävarjelusta tai pakkotilasta. Lisäksi muitakin kansalaisoikeuksia on rajoitettu ihmisten suojelemisen nimissä.

Tässä asiassa itsekin olen hyvin kriittinen W:n hallintoa kohtaan ja uskon sen menetelleen monessa kohdassa yksiselitteisen väärin ja vielä useammassa kohdassa liioitellen. Mutta toisin kuin suurin osa lehdistöstä, tiedostan, että saatan hyvinkin olla väärässä. Kun W:llä ja jatkossa Obamalla toisin kuin suurimmalla osalla kirjoittelijoista, on maailman voimakkaimpien tiedutelupalveluiden tietolähteet käytettävissään, kukaan keskivertosuomalainen ei voi tietää, millaisia intressipunnintoja päätöstä valmisteltaessa on tehty. Ei liioin tiedetä millaisia pakottavia salaisia syitä päätösten tekemiselle on milloinkin ollut. Näissä kysymyksissä salassapitoajat ovat pitkiä ja allekirjoittanut on varmasti eläkkeellä, ennen kuin voidaan kaiken informaation pohjalta varmuudella sanoa, millainen kuva näistä W:n päätöksistä historiaan jää. W saattaa kuitenkin saada maineensa takaisin jo paljon nopeamminkin – ainakin kotimaassaan. Jos Obama purkaa joitain W:n hallinnon toimia ja niiden ansiosta muslimiterroristit tekevät uuden massiivisen terrori-iskun USA:aan, nousee W kansalaistensa silmissä presidentiksi, joka uskalsi suojella kansalaisiaan eurooppalaisen ja ultraliberaalin lehdistön kritiikistä piittamatta... Ja jokainen voi päätellä, mitä se tekisi Obaman suosiolle. Tätä skenaariota ei varmaan kukaan toivo.

Entäs sitten talous. Tietyiltä osin anna olla -kapitalismi on epäonnistunut, mutta vain pieneltä osin. Jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin, sitä pitää voida säännellä. Laissez-fairen raja meneekin siinä, että päätöksiä tehtäessä pitää ottaa huomioon myös konkurssin uhka ja koko sijoitetun pääoman menettämismahdollisuus. Jos on mahdollisuus hakea korkeaa tuottoa ilman korkeaa riskiä, koska valtio viime kädessä pelastaa, ei järjestelmä ole terve. W ei huomannut säännellä tarpeeksi firmoja, joiden ei voi antaa kaatua, mutta ei kyllä säännellyt moni muukaan valtiojohtaja.

Eurooppalainen tapa syyttää finanssikriisistäkin yksin republikaaneja on kuitenkin väärä. Kriisin ytimessä kun olivat demokraattien lempilapset, eli puolivaltiolliset asuntoluottolaitokset, joiden toimintaperiaatteen voisi kansanomaisesti pelkistää: ”Asuntolainoja maksukyvyttömille”. Tästä pitäisi oppia myös se, että jos poliittisin perustein lainataan persaukisille rahaa, niin voi olla, ettei rahoja makseta takaisin. Hyvä oppi vasemmistolaisille ympäri maailman. Tätä W yrittikin hillitä, mutta demokraatit vastustivat, kun kaikilla ihmisillä on oikeus omistusasumiseen!

Vapaakauppakysymyksissä W:n hallinto on alun tyylivirheiden jälkeen ollut reilu. Toivottavasti Obama ei tuo uskottavaa muutosta ainakaan tähän kohtaan. Veroja on varmasti aatteellisestikin alennettu ja julkista sektoria pienennetty, mutta tämä ei kyllä pääosin ole syy amerikkalaisten tyytymättömyyteen. Eivät he haluakkaan pohjoismaista korkeiden verojen hyvinvointivaltiota.

Pahimpana ongelmana W:n talouspolitiikassa pidän piittaamattomuutta valtiontalouden alijäämästä. Se kuitenkin on perustunut pääosin turvallisuuspolitiikan menoihin, joiden perusteltavuus selviää vasta vuosien kuluttua. Oikein olisi kuitenkin ollut maksattaa edes osa näistä kuluista nykyisillä veronmaksajilla, eikä siirtää niitä heidän lastensa taakaksi. Mutta on syytä muistaa, että EU:hun verrattuna Yhdysvallat ei kuitenkaan ole kovin velkainen.

Lisäksi täytyy todeta, että W;n hellimä vakuutusterveydenhoitomalli ohjaa turhiin hoitoihin ja on kallis. Siellä on aito kallis virhe.

Mutta se, miten W jää historiaan talouspresidenttinä riippuu paljon Obamasta. Jos hän säilyttää hyvät osat ja korjaa virheet, W menköön historiaan talouspolitiikkaa ymmärtämättömänä, mutta ei sekään vielä varmaa ole. Talouspoliittisilla päätöksillä on pitkäaikaisia vaikutuksia.

Bush on erityisesti euroopassa epäsuosittu myös tiukasta arvokonservatiivisuudestaan, jota hän on toteuttanut esimerkiksi nimittämällä linjansa mukaisia jäseniä korkeimpaan oikeuteen. Tästä puolesta W en pidä ja olen iloinen esimerkiksi Obaman päätöksestä ryhtyä rahoittamaan ehkäisyhenkisiä ja abortinkin hyväksyviä avustusjärjestöjä.(Alkujaan tiettyjen avustusjärjestöjen syrjiminenhän on yksi Reaganin harvoja päätöksiä, joista ei voi olla ylpeä). Vaikka en näissä asioissa W:n linjaa hyväksykään, on ihan turha luulla, ettei amerikassa edelleen moni olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Kotimaan epäsuosio johtuu pääosin muista asioista ja arvokysymysten kulttuurisodan rintamalinjat ovat edelleen keskellä Yhdysvaltain äänestävää kansanosaa, vaikka pelkästään suomalaista mediaa seuraava toisin voi luullakin.

Toisin kuin suuri osa suomalaisesta toimittajakunnasta, minä en väitä tietäväni miten W jää historiaan. Tiedän kuitenkin, miten toivon hänen jäävän historiaan. Toivon, että W muistetaan presidenttinä, joka kaukonäköisesti synnytti lähi-itään demakraattisen ja vapaan valtion, joka mahdollisti laajemman rauhan ja vakauden alueella. Toisaalta toivon hänet muistettavan presidenttinä, joka lyhytnäköisesti rajoitti yksilön oikeuksia liian pitkälle, mutta pystyi tuhoamaan suuren osan järjestäytynyttä muslimiterrorismia.

Talouden osalta toivon W:n kaudesta opitun, ettei valtiontalouden alijäämiä pidä vähätellä ja että yrityksen toimintaympäristö ei voi olla sääntelemätön, jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin. Lisäksi toivon, että W kauden jälkeen ymmärretään, että sosiaalisin perustein annetuissa luotoissa on sellainen riski, että ne voivat laajassa mittakaavassa jäädä maksamatta. Vapaakaupan osalta W voi tulla muistetuksi lähinnä silloin, jos Obama olennaisesti muuttaa linjaa protektionismin suuntaan. Sitä en toivo.

Lisäksi toivon, että W muistettaisiin viimeisenä republikaanipresidenttinä, joka vartioi tarkemmin ihmisten makuhuoneita kuin lompakkoja.

Nyt vain odotellaan historian oikeussalien tuomiota, ainakin parikymmentä vuotta. Oikeuden pyörät pyörivät tunnetusti hyvin hitaasti!

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 3.

3. Vaikutukset viraston toimintaan. Tämä on alueellistamisen potentiaalinen pääongelma, jonka kritisointiin alueellistamisen ongelmista aidosti kiinnostuneet ja toisaalta Helsinkiläisten puolustajiksi profiloituvat järkevät henkilöt keskíttyvät.

Ensinnäkin jo aiemmin mainittu henkilöstön vaihtumiskysymys. Selvää on, että jos merkittävä osa viraston vakinaisesta henkilöstöstä vaihtuu, kestää jonkin aikaa ennen kuin toiminta palaa entiselle tasolleen. Vaikka maakunnissa saatavan henkilöstön sitoutuneisuus työnantajaansa saattaa olla Helsinkiä parempaa, siirtymisajan ongelmat voivat olla niin vakavia, ettei aluellistamiseen ylipäätään kannattaisi ryhtyä. Tai ainakin se kannattaisi tehdä käytännössä siten, että virat täytettäisiin maakunnissa vasta kun täytettävät vanhat viranhaltijat jäävät eläkkeelle. Tällöin siirtymät voivat kuitenkin olla yksinkertaisesti liian pitkiä.

Toinen keskeinen ongelma on sidosryhmäyhteistyö. Jos kaikki keskeiset sidosryhmät ovat Helsingissä ja siellä joudutaan jatkuvasti ramppaamaan lähes koko henkilökunnan toimesta, voi aluellistamisen kannattamattomuuskynnys laskea. Jotkut johtajat ja erikoisasiantuntijat tietysti aina matkustavat ja sen takia ei kannata mitään hanketta hylätä. Tosiasiassa kuitenkin monet alueellistetut virastot, kuten Mavi, ovat lähinnä paikallisviranomaisia ja käytännön toimijoita ohjeistavia, jolloin tärkeimmät sidosryhmät ovat hajotettuna ympäri maan. Samoin Mavia koskeva lainsäädäntökin tulee pääosin Brysselistä eikä Helsingistä. Yleisesti voitanee sanoa, että toimeenpanevia virastoja on helpompi siirtää, kuin säädösvalmistelua tekeviä.

Myös jo aiemmin mainitsemanti Aalto -yliopisto on esimerkki valtion hankkeesta, joka pitää tehdä juuri pääkaupunkiseudulle ja sinne pitää voida ohjata myös suurempia resursseja kuin muiden yliopistojen hankkeisiin. Elinkeinoelämää palvelemaan suunnitellun yliopiston tulee olla juuri elinkeinoelämän lähellä... Sinisilmäisimmät tietysti uskovat, että Aalto -yliopistolla haetaan jotain tieteellistä höttöä, eikä kansallista kilpailukykyä... No saahan sitä uskoa.

Se, että kaikkien virastojen kohdalla kuitenkin huudetaan samaa ”pakko olla pääkaupunkiseudulla” -hokemaa, syö uskottavuudelta myös silloin, kun alueellistaminen oikeasti on hölmöä... Kuinka moni muistaa sadun lammaspaimenen sudenhuudoista:) On tilanteista, joissa alueellistaminen ei kannata, mutta niitä eivät voi olla kaikki hankkeet.

Pahimmassa skenaariossa käy niin, että kohu hidastaa alueellistamista, mutta toisaalta paineet maakunnissa kasvavat yliopistouudistuksen suhteen. Kun opetusministeriksi nousi Henna Virkkunen, on olemassa kaikki edellytykset siltarumpupolitikoinnille yliopistouudistuksessa... Aalto -yliopistolle ei saa antaa enempää rahaa kuin muille, ainakaan ei enempää kuin Jyväskylän yliopistolle. Sen jälkeen koko huippuyliopistohanke alkaa vesittyä, kun Otaniemen teekkareille tarkoitettua rahaa joudutaan siirtämään pieniin nais- ja vähemmistötutkimusyksiköihin ympäri maan.

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 2.

2. Toinen kohta on pakko aloittaa tällä vuokrasopimusälämölöllä, jota ovat Hesarin toimittajat jo pidemmän aikaa myllyttäneet. Mukaansa he ovat saaneet muita sankareita, kuten KE Hanna-Leena Hemmingin(tunnettu myös A-Talkista) ja Nykypäivän toimittaja Juha Pärssisen. On annettu kuvaa, jonka mukaan koko jäljellä olevan vuokrasopimuksen kesto jäisi valtiolle tappioksi. Olen tässä pohdiskellut tarjousta, jossa kaikki voittaisivat(ainakin jos uskomme Helsingin sanomia). Allekirjoittanut voisi tarjoutua etsimään tiloille uuden vuokralaisen. Kun HS lähtee siitä, että koko tulevan vuokra-ajan vuokrasumma jää veronmaksajan tappioksi, niin jokainen euro, jonka korvaavan vuokralainen maksaisi, olisi puhdasta voittoa. Vaikkei minulla ole mitään kokemusta alalta ja vaikka menossa on taantuma, epäilen, ettei minulle tuottaisi vaikeuksia vuokrata tiloja eteenpäin vähintään 80%:lla nykyisestä vuokrasta. Vaikka 10 % komissiolla, minun ei tarvitsisi huolehtia enää omasta taloudellistesta tilanteestani ja valtion vuokratappio tippuisi alle kolmannekseen. HS nuoret toimittaja ja Nypän Pärssinen varmaan voisivat minun esitykseeni suostuakin, mutta ehkä Virkkunen HS:ssä ja Iloniemi Nypässä myöntelisivät, että eihän nämä perustoimittajat oikein ymmärrä. Tosiassa kokenut kiinteistöalan ammattilainen saisi varmasti vähintään 95%:a vuokrakertymästä, todennäköisesti 100%.

No vakavasti ottaen vuokrasopimuksissa on kyse tietenkin siitä, että vuokranantajan haluavat rahansa sopimuksen edellyttämällä tavalla, kuten pitääkin, ja valtiolla on velvollisuus tämä asia hoitaa. Kun tilat kuitenkin ovat lähinnä toimistokäytössä, on vuokranantajalle herttaisen sama, kuka siinä on vuokralla, kunhan kiinteistön arvo ei heikkene. Toki heillä voi olla halu siirtotilanteessa tehdä jotain tarkistuksia mahdollisesti jälkeen jääneeseen vuokraan, riippuen vähän alkuperäisen sopimuksen ehdoista, mutta eivät hekään halua tilojen oleva tyhjillään. Lisäksi tällaiset vuokranantajat ovat yleensä institutionaalisia sijoittajia, kuten eläkerahastoja, jotka haluavat ylläpitää suhteita suuren vuokralleottajaan - valtioon. Vuokranantajan intressi on saada oma tuottonsa, ei aiheuttaa vuokralaiselle ongelmia. Ja muuten uskooko joku, että virastoilta vapautuviin, yleensä hyvällä paikalla sijaitseviin tiloihin, ei löytyisi korvaavia vuokralaisia. Kun katsoo vuokrasopimuksesta meuhkaavia henkilöitä, voi todeta, että pikkuapinat on laitettu elämöimään, jotta saataisiin turhasta asiasta kohu. Vakavasti otettavat alueellistamiskritiikot, kuten esimerkiksi Vapaavuori ja Soininvaara, haluavat profiloitua muissa alueellistamisongelmissa.

No sitten oikeisiin kansantaloudellisiin ongelmiin... On selvää, että alkuvaiheessa virastojen siirrosta syntyy kustannuksia, mutta mistä uudistuksista ei syntyisi. Virastot kuitenkin siirretään pysyvästi, jolloin pitkäaikaisvaikutuksiin keskittyminen on olennaisinta.

Tosiasiallisesti monen viraston (ei kaikkien) siirtäminen on kansantaloudellisesti ja valtiontaloudellisesti kannattavaa sekä positiivistä niin pääkaupunkiseudun kuin vastaanottavan paikkakunnan paikallistaloudelle. Helsingin seutu on maamme taloudellinen moottori, jonka ripeä kasvu on kansantalouden kasvun perusedellytys. Helsingin seudun kasvun rajana on juuri toimitilojen ja asuntojen puute, ei työn puute. Kun virkamiehiä, joiden palkka valtakunnallisesti katsoen on hyvä, mutta pääkaupunkiseudun kannalta ehkä keskinkertainen, siirretään muualle Suomeen, heidän käyttämänsä toimistotila yleensä keskustassa tai Pasilassa vapautuu samoin kuin heidän asuntonsa. Toimitilat ja asunnot täyttyvät tämän jälkeen ihmisíllä ja yrityksillä, jotka ovat tilan ja asuntojen puutteen vuoksi jääneet syntymättä, mutta jotka syntyessään maksavat enemmän veroja, niin valtion kuin Helsingin kaupunginkin kassaan. Nämä yritykset eivät myöskään markkinataloudessa syntyisi muualle, kun taas virasto voidaan siirtää.

Vastaanottavalle kaupungille taas virkamiestyöpaikat ovat yleensä hyvätuloisia työpaikkoja, jotka kasvattavat keskiansiotasoa ja verokertymiä. Niiden viemät asunnot ja toimitilat eivät myöskään estä ainakaan yhtä kannattavien yritysten syntyä kuin pääkaupunkiseudulla käytetyt asunnot ja toimitilat. Jos lisäksi joudutaan rakentamaan lisätiloja ja asuntoja johonkin, rakentamisen rajakustannus on paljon pienempi maakuntakeskuksissa kuin se on pääkaupunkiseudulla. Siten sellaisten virastojen, jotka voivat sijaita muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, sijoittaminen maakuntiin, ei ole kansantaloudellisesti ollenkaan päätöntä. Eri asia ovat Aalto -yliopiston kaltaiset valtakunnallisesti tärkeät hankkeet, jotka kannattaa sijoittaa pääkaupunkiseudulle, koska muualla niiden toiminta ei synnytä samanlaista uutta talouskasvua.

Lisäksi maakuntiin lähinnä sijoitetaan sellaisia virastoja, joihin soveltuvaa työvoimaa paikallisissa oppilaitoksissa koulutetaan(oma lukunsa on, kannattaisiko näitä oppilaitoksia olla nykyinen määrä) ja jolla alueellistamismaakunnassa on erityisosaamista.
Silloin ne parhaimmillaan tukevat paikkakunnalle kehittyvää tietyn alan osaamisklusteria, kuten Seinäjoen maaseutuvirasto elintarvikeklusteria tai lääkelaitos Kuopion terveydenhuoltoteollisuusklusteria. Vähintäänkin ne tarjoavat virastoille uskollisen ja sitoutuneen henkilökunnan. Työntekijöiden perehdyttäminen vie aina aikansa ja on kallista, lisäksi työnantajan pitkälle kouluttaman henkilön menettäminen on aina kalliin investoinnin menetys. Työntekijälle itselleen siirtyminen muualle töihin on usein kannattavaa, mutta menettävälle virastolle ei. Jos hän siirtyy muualle hallintoon tai oman alansa yrityselämän palvelukseen, on siirto joskus yhteiskunnalle hyödyllinen, vaikka se menettävää virastoa harmittaakin. Maakunnassa sijaitseva virasto kuitenkin usein rajaa siirtymismahdollisuuden ulkopuolelle täysin toiselle alalle siirtymisen samalla paikkakunnalla, jolloin yksilöön investoitu osaamispääoma ei mene hukkaan(Helsingissähän jo pelkästään työssäoppimisvalmiudet omaavista oikeasti kyvykkäistä yksilöistä kilpaillaan). Tätä näkökulmaa ei koskaan kuulla Hesarista.

Kaiken lisäksi maakuntiin sijoittaminen todennäköisesti pitkällä aikavälillä pienentää palkkakustannuksia, kun toisaalta työntekijät eivät joudu maksamaan pääkaupunkiseudun elinkustannuksia ja toisaalta työnantaja ei joudu yhtä ankaraan palkkakilpailuun yksityissektorin kanssa, kuin Helsingissä joutuisi. Kun palkkakustannukset pysyvät virkamiesten osalta kurissa on ainakin yksi varma voittaja: yksityisellä työskentelevä suomalainen veronmaksaja. Tätäkään et koskaan kuule Hesarista.

Helsinkiin pitää tietysti myös alueellistetuista virastoista edelleen matkustaa asioita hoitamaan ja se maksaa, mutta jatkuvasti vähemmän. Omalle työpaikallenikin ollaan jo suunnittelemassa sellaisia videokonferenssilaitteita, jotka saa minutkin tuntemaan itseni melkein Jedi -neuvoston jäseneksi – vaikkei se olekaan mikään alueellistamiskohde. Silloin Hesa -kokousten määrä vähenee.

Voidaan siis kokonaisuutena sanoa, ettei alueellistaminen pitkällä aikavälillä välttämättä ole lainkaan kallista, vaikka alussa kustannuksia tietysti tuleekin.

Helsinkiläistä siltarumpupolitiikkaa, osa 1.

Lääkelaitoksen alueellistamisesta on tunnetusti noussut hirvittävä häly. Erityisen tärkeää vastustaminen on luonnollisesti ollut helsinkiläispolitikoille ja -lehdille. Kommentoinnin taso on normaaliin tapaan vaihdellut komentoijan perehtymiskyvyn ja osaamisen mukaan... Osa kohusta on kuitenkin saatu aikaan sellaisella argumentoinnilla, että on väistämättä jäänyt pohtimaan: voiko kommentoija olla noin pihalla vai onko hän vain härski populisti? Kommentoinnit ovat koskeneet pääasiassa muutamaa eri kategoriaa, joita on syytä käsitellä erikseen: 1. Työntekijöiden asema, 2. Virastojen siirtämisen kalleus ja kansantaloudelliset vaikutukset ja 3. Vaikutus virastoiden toimintaan Myös itse käsittelen aiheita samassa järjestyksessä ja eri kirjoituksissa.

1. Alueellistamisen vastustamisessa perusargumenttina on käytetty sitä, etteivät työntekijät halua muuttaa. Elämä on rakennettu yhteen paikkaan ja sieltä muuttaminen on vaikeaa esimerkiksi ystävyyssuhteiden menettämisen pelossa tai puolison työllistymisvaikeuksien vuoksi. Jotkut ihmiset myös ilmeisen aidosti pitävät maakuntakeskuksia erityisen kurjina paikkoina asua(Jotain minulle käsittämätöntä, mutta minulle käsittämättömiä asioita on tietysti paljon). En siis epäile tippaakaan sitä, etteivät monet työntekijät olisi haluttomia muuttamaan muualle, mutta kysymys kuuluukin: Mitäs sillä on väliä?

Työntekijällä on tietysti mahdollisuus vaihtaa työpaikkaa(sen vaikutuksia viraston toimintaan käsittelen kohdassa 3), niin kuin moni lääkelaitoksen työntekijä on tehnytkin. Siirrettävien virastojen työntekijäthän aina kertovat, kuinka koko henkilökunta koostuu pitkälle koulutetuista huippuammattilaisista ja samaan hengenvetoon mainitsevat, kuinka kaikki sidosryhmät aina ovat pääkaupungissa. Jos näin on, niin olisi se perin outoa, jos kyseiset henkilöt eivät kykenisi löytämään korvaavaa työpaikkaa muualta Helsingistä. Viraston siirrostahan yleensä tiedotetaan kuitenkin muutamaa vuotta ennen tosiasiallista töiden siirtoa, jolloin aikaa korvaavan työpaikan etsimiseen on yllin kyllin. Korvaava työ ei kuitenkaan aina ole aivan yhtä autuaaksi tekevä, kuin se mikä alueellistettaessa muualle siirtyy, mutta maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät pysty yhdistämään unelmiensa työpaikkaa ja unelmiensa asuinpaikkaa, jolloin edessä on kompromissi niiden välillä. Tietysti voidaan väittää, ettei yhteiskunnan tule särkeä näitä jo toteutuneita unelmatilanteita, mutta alueellistamispäätös todennäköisesti luo vastaavan tilanteen jollekin toiselle. Voihan pääkaupunkilaisen onni tietysti olla tärkeämpi, mutta silloin mennään siltarumpupolitiikkaan.

Työntekijöiden kurjalla tilanteella meuhkaavat pääkaupunkilaiset ovat siinä mielessä kaksinaismoralistisia, että he ovat aina ensimmäisinä vaatimassa Kemijärven kaltaisissa tilanteissa lisää työvoiman liikkuvuutta rakenteellisen työttömyyden torjumiseksi ja talouskasvun kiihdyttämisessä. Toisin sanoen he vaativat yleensä ihmisiä muuttamaan työn perässä. Tässähän he aina ovat täysin oikeassa, mutta kyllä saman työvoiman liikkuvuuden tulee koskea samalla lailla myös pääkaupunkiseudun asukkaita. Muualta Suomesta on iät ja ajat muutettu työnperässä eikä ole mitenkään kohtuullista kaataa alueellistamishankkeita vain siksi, että osa työntekijöistä ei halua muuttaa. He kuitenkin ovat moneen muuhun työpaikan siirtymisuhan alla elävään verrattuna hyvässä asemassa, koska töiden jatkuminen on varmaa - myös Helsingissä korvaavien tehtävien etsimisen vuoksi - ja koska Helsingistä on helppo löytää myös valtionhallinnon ulkopuolisia töitä.

Sinänsä on mielestäni liiallista pehmeyttä keksiä muuttohaluttomille korvaavia virkoja Helsingissä. Tämä on kaikkiin muihin työttömyyden uhkaamiin verrattuna älytöntä muutosturvapaapomista. Kyllä Voikkaalaiset ja Kemijärveläisetkin joutuvat itse etsimään alueeltaan töitä(monesti huonommin palkattuja) tai muuttamaan muualle... Ja he eivät edes ole nimittäneet itseään huippukoulutettuiksi ammattilaisiksi ja he eivät asu alueella, jossa kaiken järjen mukaan tulisi olla päteville ihmisille korvaavia työpaikkoja.

Myös pääkaupunkiseudun virkamiesten virkasuhde-eduissa täytyisi olla joku kohtuus.

Helsingin sanomat ja KHO

Helsingin sanomien juttu Somaliaan palautettavaksi määrätystä 26 -vuotiaasta elämäntaparikollisesta on keskusteluttanut paljon viimeaikoina. Allekirjoittanut on yllättäen (: KHO:n karkotuspäätöksen vankkumaton kannattaja ja ainoastaan harmittelee yhden karkotuksen toteutumatta jäämistä. Täytyy myös todeta, ettei Helsingin sanomien toimittajakaarrin negatiivinen suhtautuminen karkotukseen tullut yllärinä. Se vain jotenkin ihmetyttää, että HS:n käsitys Korkeimman hallinto-oikeuden asemasta ja ammattitaidosta voi HS:n mukaan vaihdella niin suuresti sovellettavasta lainsäädännöstä riippuen.

Suomalainen oikeusjärjestelmä tunnetusti lähtee siitä, että ylimmät oikeusasteet, kumpikin osaltaan, tulkitsevat lainsäädäntöä ja antavat lainkäyttöä ohjaavia ennakkoratkaisuja(KHO nyt tietenkään ei ole aivan yhtä puhdas prejudikaattikone, mutta kuitenkin). Siitä, onko korkein hallinto-oikeus ammattitaitoinen, voidaan tietysti olla montaa mieltä, kuten siitäkin ohjaavatko jäsenten tosiasialliset subjektiiviset mielipiteet harkintaa virallisten oikeuslähteiden rinnalla(yläpuolella). Kritiikkiä voidaan ja tulee antaa, jos päätösten uskoo olevan vääriä, mutta jotenkin säällisesti pitäisi kyetä erottamaan lainsäätäminen ja -tulkitseminen ja samoin pitäisi myös yrittää olla johdonmukainen käsitys KHO:n asemasta koko tulkittavan lainsäädännön osalta.

Esimerkiksi itse olen todella surullinen korkeimman hallinto-oikeuden tavasta tulkita vesilakia Vuotoksen altaan rakentamisen kieltävällä tavalla ja toivoisin lakia nopeasti muutettavan rakentamisen mahdollistavaksi. Tunnustan kuitenkin sen, että tilanne on mikä on, kunnes lakia muutetaan. Olen toki voinut lohduttautua sillä, että tuomioistuimet eivät kuitenkaan Suomessa voi juuri kieltää lakien muuttamista, vaikka voivatkin päättää niiden tulkinnasta hyvin laajasti. Jos vesilain ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskevaa pykälää muutettaisiin siten, että valtioneuvostolle annettaisiin mahdollisuus antaa poikkeuslupia yhteiskunnan kokonaisedun nimissä, ei korkeimman hallinto-oikeuden jäsenillä olisi enää mahdollisuutta pilata hyvinvoinnin rakentamistyötä Suomessa. (Onneksi Suomessa ei ole USA:n kaltaista perustuslakituomioistuinta, joka ilman minkäänlaista vastuuta kellekään kieltää demokraattisesti säädettyjen lakien soveltamisen, laajentamalla tulkintaa perustuslain jostain kohdasta oman poliittisen mielipiteensä suuntaan).

Oma käsitykseni KHO:n toimivallasta on myös siltä osin yhdenmukainen, että eduskunta voisi halutessaan karkotuksesta huolestuneena säätää, että mikään rikos ei saa koskaan olla ulkomaalaisen Suomessa asumisen este, tai jotain sellaista. Tällöin jatkossa ei lainsoveltamisessa annettaisi vaikutusta nyt tehdylle hyvälle päätökselle. Vähemmistövaltuutettu varmaan juoksisi pää kolmantena jalkana avustamaan pykälien kirjoittamisessa.

HS taas on ottanut toisenlaisen, sanotaan vaikka vasemmistolais-viherrysrelatiivisen, kannan KHO:n päätösten prejudikaattivaikutukseen. Vesilain osalta ei ole ongelmaa kirjoitella jatkuvasti, että asia on tuomioistuimissa loppuunkäsitelty, eikä siihen saa enää poliitikkojen toimesta koskea. Tässä asiassa KHO ei siis ole pelkästään oikeassa vesilaintulkinnassaan, vaan niin oikeassa, ettei saisi edes myöhemmin muuttaa lakia ja muita asiaan vaikuttavia oikeuslähteitä. Tuomiovallan ohella siis lainsäädäntövaltakin oltaisiin valmiita antamaan KHO:lle, kunhan päätös on poliittisesti oikea - tai paremminkin vihertävän vasen.

Mutta mutta... Kun KHO päättää karkottaa somalikriminaalin, niin sehän ei ymmärrä oikeasta laintulkinnasta mitään ja nyt tarvitaan armahdusta Haloselta tai jotakin ulkomaista tuomioistuinta jossain korjaamaan epäpätevän KHO:n huonoa työnjälkeä. Voihan se toki niin olla, että KHO:hon on saatu laadukasta asiantuntemusta ympäristöoikeuden tulkinnasta, mutta ulkomaalaislait ovat paremmin HS:n hippitoimittajien hanskassa, jolloin on pelkästään oikein, että KHO:n ratkaisujen oikeuvaikutuksilla pitää olla näiden asiaryhmien osalla valovuoden pituinen ero.

Kannattaisi varmaan rekrytoida HS toimituksesta muutama hallintoneuvos, jotka päättäisivät, että oikea tapa tulkita ulkomaalaislakia on kerätä Suomeen varkauksiin ja huumekauppaan yhdistetyllä sosiaaliturvalla eläviä nuorukaisia, jotka ovat vapaa-ajalla(ja työssä) taipuvaisia pahoinpitelyihin ja raiskauksiin. Kun tällainen päätös olisi saatu aikaan, niin HS voisi vaikka pääkirjoituksessa linjata, että asia on tuomioistuimissa loppuun käsitelty, eikä lakia saa koskaan poliitikkojen toimesta muuttaa.