Maahanmuutosta, kiintiöpakolaisista ja rasismista

Viime aikoina on keskusteltu paljon otsikossa mainituista aiheista ja niin riskialtista kuin tähän keskusteluun osallistuminen onkin, päätin kantaa korteni kekoon.

Suomi on varmasti maa, jossa etniseen taustaan liittyvät ennakkoluulot ovat vahvoja. Omassa lapsuuden kotikunnassani ulkomaalaisväestö koostui yhdestä suomalaisen näköisestä Istanbulissa syntyneestä Berliinissä koulutetusta kauppatieteen tohtorista, joka oli rakkauden perässä Suomeen päätynyt. Mustalaisiakaan ei Laihialla suurissa määrin asunut, mutta aika ajoin Isonkyrön ja Kauhajoen vieraat kotipitäjääni rikastuttivat. No ilmeisesti nykyisin Laihia on monikulttuuristunut muutamalla uudella rakkauden perässä muuttaneella ja täsmällisin väliajoin eri nimellä aukeavan kebabravintolan pyörittäjillä - en tiedä vaihtuuko omistajaperhe aina nimen vaihtuessa.

Laihia varmasti oli ja on edelleen paikkakunta, jossa etninen tausta herättää ennakkoluuloja, niin mainio pitäjä kuin se muutoin onkin. En kuitenkaan pidä tällaista ”maalaisrasismia” kovin huolestuttavana. Suurella osalla ihmisistä kyseessä on tuntemattoman pelko, joka usein haihtuu nopeasti, kun oppii tuntemaan kyseessä olevan ihmisen. Näissä tapauksissa ennakkoluulot varmasti suurelta osin kuitenkin ovat kantaväestön ongelma. Henkilökohtaisia negatiivisia kokemuksia harvalla kuitenkaan mustalaisvähemmistön ulkopuolelta on.

Toki siinä tietysti ongelmia on, että Laihian kaltainen paikkakunta on otollinen alusta vaikka minkälaisen ulkomaalaisvastaisuuden kasvualustaksi, jos sellainen ilmiö suuressa mittakaavassa etenee.

Pienet maalaispitäjät ovat etnisten ennakkoluulojensa ohella(jotka nekin supistuvat sitä enemmän, mitä nopeammin kunnat muodostuvat keskuskaupunkiensa nukkumalähiöiksi) paikkoja, joissa pääsääntöisesti myöskään seksuaalivähemmistöt, poikkeavat uskontokunnat taikka muut vastaavat vähemmisöt varmasti kohtaavat enemmän ennakkoluuloja kuin isommissa kaupungeissa. Ilmeisesti kuitenkin on niin, että isoissa kaupungeissa ennakkoluulot etnisiä vähemmistöjä kohtaan vähentyvät paljon vähemmän kuin esimerkiksi ennakkoluulot seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tähän syynä on ilmeisesti se, että myös arjen kohtaamiset ovat olleet epämiellyttäviä. Parempi tunteminen ei ole lieventänyt ennakkoluuloja, vaan mahdollisesti on käynyt jopa päin vastoin. Tyypillisenä vertailukohtana voidaan pitää homoennakkoluuloja. On paljon helpompi vastustaa homoutta yleensä, kuin jonkun elämääsi haittaamattoman kunniallisen yhteiskunnan jäsenen taipumuksia erityisesti. Pidän melko ilmeisenä, että kaupungeissa on ollut kysymys ainakin osittain siitä, että sen etniseen vähemmistön elämäntapa ei ole ollut kantaväestön elämää haittaamatonta ja tämä on aiheuttanut koko ryhmään kohdistuvia ennakkoluuloja, jotka eivät johdu siitä, että ei tunne, vaan juuri siitä, että tuntee.

Käytännössä tämä voi ilmetä esimerkiksi kasvavina sosiaali-, tulkkaus-, erityisopetus- ja kotouttamiskuluina, rikollisuutena, järjestyshäiriöinä taikka naisten aseman polkemisena.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on varmasti euroopan suuri mustalaisvähemmistö. Maanosassamme on läpi vuosisatojen ollut kaksi merkittävää vähemmistöä: juutalaiset ja mustalaiset. Molempia valtaväestö on sortanut, syrjinyt ja jopa vainonnut. Silti toinen vähemmistö on ollut yliedustettu veropörssin kärkisijoilla, koulutustilastoissa sekä kulttuurielämässä ja aliedustettu vankiloissa, sosiaaliluukulla ja koulunkeskeytyksissä. Toisella vähemmistöllä taas asiat ovat juuri päinvastoin. Jotain juutalaiset siis väistämättä tekevät mustalaisia paremmin, vai väittääkö joku pokalla, ettei euroopan historiassa ole sorrettu juutalaisia.

Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, että eri kulttuuritaustan omaavien väestöryhmien elintavoissa on eroja, eivätkä kaikki kulttuurit ole yhtä hyviä. Kun pidämme työntekoa ja koulutusta hyvinä asioita, mutta toisaalta rikoksia, sosiaaliturvan varassa elämistä ja peruskoulun keskeyttämistä huonoina asioina, meidän on pakko tunnustaa, että juutalaisten kulttuurissa on joitain sellaisia hyviä asioita, joita mustalaiskulttuurissa ei ole. Tämä ei tarkoita, että toisessa kaikki on hyvää ja toisessa ei mikään, mutta se antaa yhteiskunnalle oikeuden sanoa, että nämä tietyt arvot ovat sellaisia, mitä yhteiskunnassa halutaan edistää ja nämä toiset taas sellaisia, jotka halutaan kitkeä. Se, että asioihin vastataan näin, ei ole rasismia. Se on toteamus siitä, että meillä on yhteiskuntana arvoja, joita haluamme nostaa jalustalle ja edistää. Arvoja, jotka halutaan muista paremmiksi tunnustaa.

Tiettyjen arvojen parempina pitäminen on eri asia kuin jonkin ulkonäköön perustuvan geneettisen ihmislajittelun kannattaminen. Genetiikasta en lukion oppimäärää enempää tiedä. Oletettavaa kuitenkin on se, että eri alueilla asuvalla väestöllä on erilaiset geeniperimät. Epäilen kyllä, että lainkuuliaisuus, fiksuus tai ahkeruus tuskin korreloivat ihon väripigmenttien kanssa. Ja joka tapauksessa kaikissa populaatiossa sisäinen eroavaisuus on ihan eri mittakaavassa, kuin eri populaatioiden väliset eroavaisuudet.

Genetiikkaan perustuvat ennakkoluulot siis ilmeisesti ovat puhdasta soopaa. Jos ongelmia jossain on, niin ne ovat peräisin niistä arvoista ja käsityksestä oikeasta ja väärästä, johon ihminen kasvaa. Siis näin pelkistetysti ympäristötekijöistä eikä geeneistä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on arvoja, joista avoimesti voimme olla ylpeitä ja joista voimme sanoa niiden olevan paljon parempia kuin arvot, joita noudatetaan monissa niistä maista, joista Suomeen tulevat ulkomaalaiset ovat kotoisin. Osa näistä arvoista on sellaisia, jotka meillä on oikeus vaatia Suomeen tulijoiden omaksuvan ja osa sellaisia, joiden omaksumista meillä on syytä suosia. Näiden ydinarvojen ulkopuolella vapaassa yhteiskunnassa luonnollisesti saa toimia kuten haluaa.

Meillä on oikeus edellyttää voimassa olevan lainsäädännön omaksumista, paikallisen kielen opiskelua, aktiivista hakeutumista itsensä elättämiseen, sitoutumista naisten ja lasten oikeuksiin, asunto-osakeyhtiön sääntöjen noudattamiseen ja niin edespäin. Jos tietyt etniset ryhmät tekevät paljon rikoksia, saavat muita parempia sosiaalietuuksia tai vaikkapa kieltäytyvät hyväksymästä kerrostalon pyykkihuoneen sääntöjä, on kantaväestön negatiivinen suhtautuminen väistämätöntä, eikä se johdu ennakkoluuloista, vaan negatiivisista kokemuksista. Tällaisiin epäkohtiin puuttumista ei saa vähätellä rasismina, vaan epäsuotavia ilmiöitä tulee vastustaa. Tämä tietysti on vaikeaa, kuten mustalaisten tilanteesta on todettava. Ratkaisuja ongelmiin on haettu vuosia ja silti ongelmat eivät tunnu katoavan. Lisäksi kun tuntemiseen perustuvia epämieluisia kohtaamisia on riittävästi, alkavat muun väestön ennakkoluulot kasvaa liian suuriksi ja suhteiden tulehtuessa syntyy ylilyöntejä myös toiseen suuntaan. Ongelmavyyhti on valmis syntymään.

Tulee muistaa myös se, että ennakkoluuloja ulkopuolisia tulokkaita kohtaan on aina ollut. Ja joissain määrin uudet erilaiset tulokkaat aina joutuvat ansaitsemaan paikkansa yhteisössä. Kuten vaikkapa uusi nuori työntekijä työyhteisössä. Heihinkin monesti ladataan ennakkokäsityksiä iän johdosta, jotka he omalla toiminnallaan joutuvat voittamaan. Tämä ei välttämättä ole reilua, mutta niin se tuppaa olemaan.

Kiintiöpakolaisista

YK on luonut kiintiöpakolaisjärjestelmän, jossa leireiltä poimitaan tietty määrä pakolaisstatuksen omaavia yksilöitä tiettyyn pakolaiskeskukseen, muiden jäädessä leireille. Tämä järjestelmä ja sen humanitaariset perustelut ovat asia, joka tulee uskaltaa ja voida kyseinalaistaa ilman, että kyseessä olisi rasismi. Ensimmäinen kysymys on tietysti se, kuinka suuri määrä kansainvälistä vastuuta tietyn maan olisi syytä kantaa kriiseistä kaukana maailmalla.

Vastaus siihen, paljonko resursseja ja verovaroja maailman pelastamiseen on syytä ohjata, on luonteeltaan poliittinen kysymys. Kun rahat ovat rajalliset, joudutaan aina peilaamaan vastakkain sitä, kuinka paljon resursseja ohjataan maailman vähäosaisille, paljonko omille enemmän tai vähemmän vähäosaisille, paljonko hyvinvointipalveluhillohötön rahoittamiseen ja paljonko työnteolla ansaitusta hyvinvoinnista jätetään työntekijöille itselleen. Tietysti ajatuksena voi olla sekin, että joltain osin maailman parantaminen on myös investoimista, mutta se on oma lukunsa.

Joka tapauksessa mielestäni on vaikea ajatella, että tietty sosiaalisen omatunnon tason määrittäminen taikka sen kohteen valitseminen olisi erityisen rasistista. Toki se voi olla sitäkin, mutta voi valinta perustua muuhunkin. Myös tämä muu voi olla negatiivistä, vaikkapa välinpitämättömyyttä muista ylipäänsä, eikä erityisesti rodun perusteella. Voi se perustua myös aitoon uskoon johonkin muuhun. Vaikkapa huoleen omassa elämässä nähdystä kurjuudesta tai uskoon markkinoiden kyvystä pitkässä juoksussa ratkaista ongelmia paremmin kuin virkatyönä tehdyn maailmanparantamisen. Joka tapauksessa halu leikata maailmanparannusresursseja, voi perustua rasismiin tai johonkin ihan muuhun.

No sitten jos halutaan jonkin verran maailmaa parantaa, tulee kysyä se, onko kiintiöpakolaisjärjestelmä järkevä tapa maailmaa parantaa. Onko siis järkevää ottaa tietty määrä suurella pakolaisleirillä olevista henkilöistä pois leiriltä ja jättää muut sinne. Tietysti näiden yksilöiden kannalta kiintiöpakolaisuus on hyvä juttu, mutta ne, jotka eivät cutista selviä, varmasti hyötyisivät enemmän leirien olojen parantamisesta taikka sotavoiman käytöstä niitä sortajia vastaan, joita pakoon leirille on lähdetty.

Selväähän on, että edes aitoa pakolaisongelmaa ei pystytä ratkaisemaan ottamalla esimerkiksi kaikkia darfurin tai palestiinan leireillä olevia pakolaisia länsimaihin, puhumattakaan alueista, joissa on vain kurjaa ja köyhää.

Onko kiintiöpakolaisjärjestelmä siis paras tapa ottaa sitä globaalia humanitaarista vastuuta? Toinen kysymys on sitten myös se, että ketä sieltä kannattaa ottaa? Ilmeisesti moni maa on valinnut juuri helposti sopeutuvat ja työllistyvät pakolaiset, siis rusinat pullasta. Suomi ilmeisesti on ottanut kaikkein hädänalaisimpia, siis sairaita, vammaisia ja vanhuksia. Näiden kohdalla siis on kyse juuri humanitaarisesta kiintiöpakolaisten ottamisesta, eikä taloudellista hyvinvointia Suomessa lisäävästä maahanmuutosta.

Kiintiöpakolaisten vastaanotosta keskusteltaessa tulisi siis määrittää se, kuinka paljon humanitaarista vastuuta halutaan kantaa ja se, onko kiintiöpakolaisjärjestelmä järkevä tapa kantaa tätä vastuuta. Esimerkiksi lausunnosta, jossa halutaan luopua kiintiöpakolaisjärjestelmästä, ei voida päätellä vielä juuri mitään lausujan kylmyydestä tai rasistisuudesta, jos ei samalla kysytä, miksi luovutaan ja tehdäänkö jotain sijaan.

Koko pakolaisuusjärjestelmä on varsin ongelmallinen, kun se aikanaan on luotu poliittisten toisinajattelioiden turvaksi ja nykyisin sitä yritetään soveltaa leireillä eläviin miljooniin ihmisiin. Maailman on muuttunut, mutta lainsäädäntö ei.

Samanlaisia ongelmia ilmeisesti vielä vaikeampina sisältyy myös muihin ei -työperäisiin maahanmuuttotapoihin, kuten turvapaikanhakujärjestelmiin ja perheenyhdistystapauksiin.

Maahanmuutto ylipäänsä

Maahanmuuttokeskustelussa menee nykyisin iloisesti sekaisin humanitaarisen vastuun kantaminen ja yhteiskunnan edun tavoittelu saamalla uusia työntekijöitä Suomeen. Joskus tavoitteet menevät käsi kädessä, mutta usein tilanne on se, että peruste on vain toinen edellä mainituista. No harvat varmaan vastustavat työperäistä maahanmuuttoa. Tässä asiassa ongelmana vain on se, millaista väkeä nykyinen järjestelmä Suomeen houkuttelee. Jos meillä on korkea veroaste yhdistettyna korkeaan sosiaaliturvaan, ei liene täysin mahdoton päätelmä, että järjestelmä houkuttelee enemmän niitä ulkomaalaisia, joiden ominaisuuksista ei markkinataloudessa makseta kovin paljoa.

Yhdysvaltainen monikultturismihan on pitkälti sitä, että saa maahan tulla, kunhan elättää itsensä työllään ja sitoutuu amerikkalaiseen lainsäädäntöön. Jos ensimmäistä rikkoo, elää köyhyydessä; jos taas rikkoo toista, joutuu vankilaan pitkäksi aikaa. Onko Suomessa samoin? On jotenkin hämmentävää, että euroopassa kehutaan paljon hyvinvointivaltiojärjestelmämme kotouttamisteollisuuteen satsaamia miljoonia ja pyritään hallinnollisesti mahdollistamaan oman kulttuurin, kielen ynnä muun säilyttämistä. Kuitenkin euroopassa kadut palavat, kotouttamispalvelut vievät yhä enemmän resursseja ja amerikka kerää miljoonia ihmisiä tekemään työtä vailla edes oikeutta asua maassa. Tämä kaikki siis terrorismin vastaisesta sodastakin huolimatta. Jossain asiassa amerikkalaiset ilmeisesti ovat meitä eurooppalaisia parempia. Taannoin economistissa otsikoitiin, että USA:n suurin vahvuus on se, että miljoonat ahkerat ja lahjakkaat ihmiset unelmoivat juuri siellä asumisesta. Se oli aika osuvaa.

No hyvinvointiyhteiskuntaamme olemme tuskin purkamassa ja verotuskin vaikuttaa olevan pikemminkin kiristymässä. Tässä tilanteessa meidän kuitenkin tulisi vastata siihen, miten me saamme houkuteltua ulkomailta juuri sellaisia maahanmuuttajia, jotka eivät tavoittele suomalaista sosiaaliturvaa, vaan mahdollisuutta tehdä työtä. Ja nimenomaan siten, että nämä tulijat parantavat huoltosuhdettamme, eli eivät tuo mukanaan kovin montaa yhteiskunnan elättiä. Samalla meidän tulisi tarkkaan miettiä sitä, mihin ulkomaalaisiin muutoin kuin maailmaparannusperustein satsattavat resurssit kannattaa ohjata. Itse uskoisin sen olevan kielikoulutus, ammattikoulutus ja suomalaisen yhteiskunnan sääntöjen opettaminen, eikä mihinkään vapaaehtoisuuteen perustuen. Samalla meidän tulisi asianmukaisesti ryhtyä tilastoimaan vähemmistöjen rikollisuutta, työttömyyttä, erityisopetuspalveluiden ja sosialiturvan käyttöä ja muita vastaavia seikkoja, jotta poliittisen päätöksenteon pohjaksi saataisiin kurranttia dataa.

Mitenkäs meidän sitten tulisi suhtautua monikulttuurisuuteen? Jos ihmisillä on työtä ja palkkatuloja, he kyllä pitävät huolta omasta kulttuuristaan ja kielestään, jos sen vielä tärkeäksi kokevat. Jos taas haluavat suomalaistua, niin mikäs siinä. Yhteiskunnan ei tähän tarvitsisi puuttua. Kyllähän maassamme jo nyt elää monia kulttuureita ja tapoja ihan ilman yhteiskunnan niihin kohdistamaa positiivista erityiskohtelua tai kannustamista.

Yhteiskunnan tehtävänä ei tule olla erilaisuuden ylläpitäminen. Siihen ihmiset osaavat omilla valinnoillaan pyrkiä. Yhteiskunnan tulee tukea rajoitettua yhtenäiskulttuuria, johon kuuluu esimerkiksi se, että aikuiset ovat töissä, lapset koulussa, naiset vapaita tekemään omat valintansa ja ihmiset elävät aiheuttamatta kohtuutonta harmia muille yhteiskunnan jäsenille.

Tällaisen ulkomaalaispolitiikan vaatiminen ei ole rasismia, kylmää, kuumaa tai edes taskulämmintä. Se on oikeutettua ja järkevää.

Lainsäätäjää kuohimassa

Perinteisestihän demokratioissa lähdetään siitä, että vapaissa vaaleissa valittu parlamentti säätää lait kansalta saamansa mandaatin nojalla. Tuomioistuinten rooliksi taas on nähty se, että ne sitten päättävät näiden lakien oikeasta tulkinnasta yksittäistapauksissa. Samalla erityisesti ylimmät oikausasteet tietysti antavat myös ennakkopäätöksiä, jotka täydentävät lainsäädäntöprosesseissa syntyneitä normistoja. Systeemiin kuuluu olennaisesti myös se, että tuomioistuinten tulee olla lainsäätäjästä riippumatomia.

Tämä lainsäädäntövallan ja käytännön lainsoveltamisen erottaminen tarkoittaa sitä, että lakeja ei lähtökohtaisesti suoraan yksittäistapauksiin kohdistuviksi ja lakia säätävillä kansanedustajilla ei ole mahdollisuutta ratkaista sitä, miten yksittäinen yhteiskunnan jäsen on säädettyä lainsäädäntöä noudattanut. Kun kansaa edustavan eduskunnan enemmistö tunnistaa epäkohdan vallitsevassa oikeustilassa, on sillä mahdolllisuus muuttaa käytäntöä, mutta vasta seuraavasta tapauksesta alkaen. Se toiminta, joka tehtiin aiemman lainsäädännön(oikeustilan) vallitessa, jää ratkaistavaksi aiemman, vaikka sitten eduskunnan (kansan) enemmistön mielestä väärän, oikaustilan mukaisesti.

Tuomioistuinten ja lainsäätäjän vallanjakoa tuskin kukaan nykyisin kyseenalaistaa... Vai kyseenalaistaako sittenkin?

Rikospoliittisessa keskustelussa on nähtävissä halua yhdistää lainsäädäntövalta ja laintulkinta samoihin - demokratian ulkopuolisiin – käsiin. Välillä rikoksista annetaan rangaistuksia, jotka eivät tunnu vastaavan kansalaisten tai poliitikkojenkaan oikeustajua. Tällöin usein esitetään vaatimuksia rangaistusten koventamisen puolesta. Normaalisti prosessin kuuluisi toimia seuraavasti: Eduskunta havaitsee, että sen kriminalisoiduiksi säätämistä teoista annetaan riippumattomissa tuomioistuimissa nykyisen lainsäädännön pohjalta tietyn suuruisia rangaistuksia. Tämän jälkeen ratkaistaisiin se, mitä näiden tekojen tekemisestä kuuluisi seurata ja miksi. Seuraavaksi selvitettäisiin keinoja muuttaa lainsäädäntöä tätä tavoitetilaa vastaavaksi(toki ratkaisu voisi olla sekin, että nykyinen asiantila todettaisiin hyväksi ja asia jätettäisiin sillensä). Lainsäädäntöprosessin jälkeen tuomioistuimet ratkaisivat tulevat tapaukset uuden säännöstön pohjalta. Tällöin heidän tulisi päätyä (hypoteettisessa) identtisessä tapauksessa erilaiseen ratkaisuun kuin aikaisemmin, jos lainsäädäntöä olisi muutettu.

Syntyykö tällaista keskustelua nykyisin rikosseuraamusten osalta? Ei. Miksei? Siksi, että vastaus kovempia rangaistuksia vaativille on: Rangaistusasteikkoja ei tarvitse muuttaa, sillä laki kyllä mahdollistaisi kovemmatkin rangaistukset... Asteikkoja vaan ei käytettä koko laajuudessa. Hetken päästä toki nousee esiin myös se, että tuomioistuimet ovat poliitikoista riippumattomia, eikä poliitikkojen saa puuttua siihen, millaisia tuomioita tuomioistuimet antavat. Tälle päättelyketjulle sitten media antaa myötätuntoisen vahvistuksen. Tähän vastaukseen rikosseuraamusten tasoon tyytymättömän poliitikon ja äänestäjän pitäisi sitten tyytyä.

Lopputulema on siis se, että pieni vahvalla virassapysymisoikeudella terästetty professio sivuuttaa demokratian. Tuomioistuinlaitos voi todeta, että me emme anna tämän kovempia rangaistuksia, vaikka lain mukaan voisimme ja poliitikkojen pitää säilyttää laki ennallaan, koska halutessamme me riippumattomat tuomioistuimet toki voisimme antaa kovempiakin rangaituksia nykylainkin puitteissa. Mitään ei siis saa tällä lainsäädännön alalla tehdä, elleivät tuomarit niin tahdo, ajattelipa kansan enemmistö asiasta mitä hyvänsä. Ja tähän poliitikot ja äänestäjät myös tyytyvät.

Naps naps... Vaaleilla valitulta eduskunnalta napsaistiin edellisessä kappaleessa lainsäädäntövalta yhdellä oikeudenalalla ja lainsäädäntövalta siirtyi tuomioistuinten hyppysiin lainkäyttövallan oikealle puolelle. Tuomariprofessio kiittää ja toteaa, että kyllä yhteiskuntajärjestyksenä aristokratia aina voittaa demokratian... Äänestäjät ja poliitikot ovat liian tyhmiä ja valta on syytä keskittää valistuneille.

Ansaitsivatko kovempia rangaistuksia vaativat parempia perusteluita ennenkuin hyväksyvät olevansa väärässä?

Missä Jaskari, siellä populisti!

Verohallitus on valmistellut valtakunnallista ohjetta varallisuuden arvostamisesta perintö- ja lahjaverotuksessa. Eduskunnassa on noussut asiasta härdelli, jota ovat olleet aloittamassa aamu-tv:ssä esiintyneet Harri Jaskari ja Jouko Skinnari. On kuulemma väärin, että virkamiehet tällä tavoin kiristävät veroja. Virkamiesten salaliittoa, verovelvollisten luottamuksen pettämistä jne. Perintövero on epäsuosittu vero(osin kyllä aiheetta) ja sillä on helppo kerätä irtopisteitä. Nyt on kuitenkin rakennettu poliittinen kohu tietoisesti vääristelemällä faktoja.

Poliitikot voivat tietysti halutessaan muuttaa verolakeja, mutta on se kumma, jos säädettyä lainsäädäntöä ei viranomainen saa yrittää toimeenpanna, ilman poliitikkojen aiheuttamaa kohua.

Perintö- ja lahjaverolain(PerVL) 9 ja 21 §:n nojalla perintö- tai lahjaveron perusteeksi tulee laittaa käypä arvo saantohetkellä. Jos siis lahjoittaa 10000€, vero maksuunpannaan 10000€:sta. Pörssiosakkeita lahjoitettaessa arvo katsotaan saantopäivän kurssista. Tästä ei liene kellään nupisemista. Jos kuitenkin saadaan yritysvarallisuutta tai kiinteistöja, ei omaisuuden arvon määrittäminen ole yhtä helppoa. Kun ihminen perii vaikkapa maatilan, on verohallinnon tehtävänä kuitenkin nykyisen lainsäädännön mukaan maksuunpanna vero käyvästä arvosta. Siis arvosta, jolla maatilan joku haluaisi ostaa. Eli siis jos perii 100000€ edestä metsää, tulisi maksaa sama vero kuin 100000€ rahaperinnöstä. Tätä Harri Jaskari ilmeisesti vastustaa.

Kun ihminen perii omaisuutta, jolle ei ole julkisesti noteerattua arvoa, verohallinto joutuu arvioimaan omaisuuden arvon. Arvon määrittäminen tapahtuu siten, että verohallinnon tulisi kyetä näyttämään vapaata näyttöharkintaa soveltaen saadulle omaisuudelle arvo, jonka riippumattomat tuomioistuimet hyväksyisivät, mikäli verovelvollinen arvostuksesta valittaa. Laissa ei ole säännöstä siitä, mikä on käypä arvo(omaisuuden arvo määritetään markkinataloudessa markkinoilla). Laissa ei liioin säädetä kuinka käypä arvo määritetään, vaan arvioinnissa voidaan käyttää kaikkia niitä tosiasioita, joiden pohjalta arvo voidaan uskottavasti osoittaa.

Verovirastot ovat laatineet arvostusohjeita, jottei ihmisten verotus perustuisi mielivaltaan ja jotteivät hallinto-oikeudet tukkiutuisi valituksiin. Arvostamisessa on pyritty käyttämään tilastoviranomaisten kauppahintatilastoja ja muita tutkittuja arvoon vaikuttavia tekijöitä. Arvostusohjeet on jouduttu tekemään varovaisuutta noudattaen, jottei vain kävisi niin, että hallinto-oikeus antaisi tuomioita, joiden mukaan arvostusratkaisu on ollut liian suuri. Niinkuin yleensä, jos näyttö on epäselvä, valtio kantaa riskin. Sen, että ihmiselle ei laiteta veroa epäselvän näytön pohjalta, ei yleensä tulkita tarkoittavan sitä, ettei viranomainen saa yrittää hankkia parempaa näyttöä, jotta lakia voitaisiin soveltaa oikeiden faktojen pohjalta. Harri Jaskari kuitenkin vastustaa faktojen selvittämistä.

Verohallinto on nyt pyrkinyt valmistelemaan ohjeen, jolla valtakunnallisesti yhtenäisin perustein parhaita uusia arvonmäärityskeinoja soveltaen pyritään antamaan ajantasaiset ja kansalaisia asuinpaikasta riippumatta yhdenvertaisesti kohtelevat työvälineet laissa säädettyjen tehtävien hoitamiseen. Äkkiä ajattelisi, että tällaista ohjetta kritisoitaisiin, jos se ei osoittaisi entisiä välineitä paremmin saadun omaisuuden arvoa. Tätä eivät kuitenkaan poliitikot väitä, eivätkä väittäneet myöskään sidosryhmät (MTK, Suomen yrittäjät jne..), kun niitä valmistelutyössä kuultiin. Tässä kuten kaikissa aikaisemmissa yhtenäistämisohjeissa on myös todettu, että arvostusohjeen mekaaniset laskentaperusteet väistyvät, jos omaisuuden arvo voidaan paremmin määrittää. Kyseessä ei siis ole mikään laki.

Lisäksi myös uuden arvostusohjeen kohdalla verovelvollinen voi aina valittaa hallinto-oikeuteen, jos uskoo voivansa näyttää verohallinnon arvioineen omaisuuden väärin(tuskin tulee tapahtumaan, kun arvostusohjekin on varovainen). Aina saa siis osoittaa parempaa selvitystä. Lainsäädännössä ei ole muuttunut mikään, on vain luotu ajantasaiseen tietoon perustuva työväline, jonka osalta kukaan ei ole väittänyt sen osoittavan korkeampia arvoja, kuin lainsäädännön mukaiset käyvät arvot. Äkkiä ajatellen tuntuisi, että asiaa valmistelleet virkamiehet ovat tehneet sitä työtä, jota varten heidät on palkattu.

Kyllä tässä yksittäinen verolakimies on vähän hukassa. Aina olen luullut, että virkamiehen tehtävä on yrittää toimeenpanna säädettyjä lakeja oikein. Olen luullut, että muun kuin likvidin varallisuuden perimistä tulisi suosia vain sen verran kuin sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa pykälissä on säädetty. Olen luullut, että vero pitää yrittää maksuunpanna lain mukaisesti käyvästä arvosta, jos siitä on parempaa näyttöä kuin aiemmin. Ilmeisesti Jaskari on kuitenkin sitä mieltä, että jos uutta parempaa tietoa käyvästä arvosta on käytettävissä, sitä ei saa näyttöharkinnassa ottaa huomioon, vaan ratkaista asiat virheellisen ja vanhentuneen tiedon pohjalta.

Kyllä tässä on kolme vaihtoehtoa: a) minä olen tyhmä b) Jaskari on tyhmä c) Jaskari on populisti. Tiedä häntä...

Joka tapauksessa kohu on tukkinut verohallinnon puhelinsarjat, aiheuttanut paljon liikkeellä olevan väärän tieton korjaustyötä ja heikentänyt verohallinnon tuottavuutta... Hyvällä säkällä vielä arvostusohjekin vielä avataan ja eduskunta säätää avoimesti lain, että 100000 € arvoisen kiinteistön lahjoituksesta pitää maksaa puolet siitä verosta kuin mikä tulee maksettavaksi 100000 € arvoisten osakkeiden lahjoittamisesta.

Liberaaliudesta ja konservatiivisuudesta

Olen aina kokenut itseni ajatusmaailmaltani liberaaliksi, mutta jotenkin tunnun aina päätyvän konservatiiveiksi väitettyjen ihmisten joukkoon... Tämän erikoisuuden syynä pidän sitä, että liberaaliuden käsite määritellään nykyisin valitettavasti tiettyjen yksittäisten marginaalisten vähemmistökysymysten kautta. Jos liberaalin politiikan perusajatukseksi määritellään se, että täysissä järjissään olevan aikuisen ihmisen tulee saada tehdä mitä huvittaa, kunhan ei mahdottomasti muiden oikeuksia loukkaa, niin kaikki järkevät ihmiset varmasti ovat liberaaleja. Jos edellä mainittuja reunaehtoja noudatetaan, on absurdia lähteä ohjailemaan yksilön käyttäytymistä ajatuksella: valtio osaa paremmin elää elämäsi...

Valitettavasti muutoin kuin talouden osalta liberaaliuden termi on kuitenkin annettu pienten ja kirjavien ryhmien vapaasti ja väärin määriteltäväksi... Kukaan ei varmasti halua paluuta aikoihin, jolloin jokin vapaaehtoisesti valittu muita haittaamaton sukupuolisuuntaus olisi kriminalisoitu tai jotain vastaavaa. Mutta eipä sitä kukaan vaadikaan.

Tulee kuitenkin muistaa, että taloudelliselle liberaaliudellekin tulee väistämättä asettaa tietyt rajat... Sopimukset on pidettävä, varastamista ja toisen omaisuuden vahingoittamista ei tule sallia, oikeustoimikelpoisuus on pätevän sopimuksen edellytys ja niin edespäin. Näkymätön käsikään ei siis toimi, jos yhteiskunta perustuu täyteen anarkiaan ilman mitään sääntöjä.

Sama koskee myös arvoliberalismia. Hyväksyn sen, että kuka tahansa yksilö saa oman uniikin elämänsä viettää kuten parhaaksi näkee, kunhan ei sitä muilla maksata tai muutoin muita kanssaihmisiä liiaksi häiritse. Tässä kaikki varmasti vielä ovat mukana. Olennaista onkin:

1.)Kuinka järjestetään arvovalintojen päättäminen muiden ihmisten puolesta? ja
2.)Mikä kohtuuttomasti haittaa muita ihmisiä?

1.)Harvassa lienevät ne ihmiset, joiden mielestä vakavasti dementoituneella ihmisellä tulee olla täysi päätösvalta kaikista omaa elämäänsä koskevista asioista, puhumattakaan 2-vuotiaista lapsista. Liberaaliuden raja määrittyy aluksi siinä, missä vaiheessa ja kuinka asteittain, voidaan ihmiselle antaa kallisarvoinen oman elämänsä ohjausvapaus ja missä tilanteissa on hänen etunsa mukaista ottaa se pois... On tietysti poliittinen valinta kenelle annetaan oikeus päättää, ketkä ovat kyvyttömiä ohjaamaan omaa elämäänsä. Sitäkin tärkeämpi kysymys on se, millaisia valintoja tehdään sen yksilön puolesta, joka ei itse valintoihin kykene. Luontevaa olisi pyrkiä tietysti ratkaisuun, johon yksilö itse vapaassa, täydessä ymmärryksessä tehdyssä valintatilanteessa päätyisi, mutta mistäs pirusta sen vaikka 1-vuotiaan lapsen kohdalla etukäteen tietää(jos oletetaan, ettei lapsen kasvuympäristö vaikuttaisi hänen tuleviin mielipiteisiinsä...). Näissä tilanteissa joudutaan tekemään valintoja toisen ihmisen puolesta. Näitä valintoja on absurdia lähteä erittelemäään liberaaleiksi tai konservatiiveiksi... Eivät ne ole kumpiakaan. Lähtökohtaisesti ne ovat vain arvovalintoja, jotka ensisijaisesti tulee tehdä demokraattisesti siten, että ihmisten enemmistö määrittelee sen, mikä on vaikka lapsen kasvattamisen osalta oikea arvovalinta.

2.)Kohta kaksi on paljon vaikeampi. Kun siirrytään talouselämän ja omaisuuden suojan ulkopuolelle, on paljon vaikeampi määrittää sitä, mikä aiheuttaa kohtuutonta haittaa muille yksilöille... Onko se minareettitornin huuto vai kirkonkellojen soitto? Joka tapauksessa on selvää, että yksilönvapaus ei voi olla niin laaja, ettei sitä kukaan voi mitenkään rajoittaa... Tai jos on, niin sitten pitää asua erillään kaikista muista ihmisistä. Esimerkiksi seksuaalista käyttäytymistä tulee rajoittaa, jos se haittaa muiden ihmisten oikeuksia: raiskaukset, hyväksikäyttötilanteet, kotirauhan häirintä ja niin edespäin. Kohtuuttoman haitan käsite on tietysti vaikeahkosti määriteltävissä, mutta sen vuoksi poliitikot ovat olemassa. He äänestäjien valtuuttamina tekevät näitä arvovalintoja siitä, missä tilanteissa joidenkin yksilönvapauden käyttötapa kohtuuttomasti muita haittaa. Olen sitä mieltä, että puuttumisrajan pitää olla kohtuullisen korkealla, mutta kyllä sellainen tarvitaan. Kun näitä arvovalintoja tehdään, joudutaan aina rajoittamaan jonkun vapautta. Siten on epäonnistunutta väittää, että jonkin väestöryhmän etujen asettaminen toisten edelle olisi erityisen liberaalia, sillä ei se ole. Kyseessä on vain ratkaisu vapausoikeuksien kolariin.

Käytännön liberaali/konservatiivi -rajaa on kuitenkin ainakin KNL:ssä haluttu välillä vetää johonkin aivan lepikkoon... Liberaali aatemaailma on määritelty siten, että siihen olennaisena osana kuuluu kaiken maailman vähemmistöihin kuulumisen ja niiden vähemmistöelämäntapojen ihannoiminen sekä toisaalta perinteisen suomalaisen elämänmuodon väheksyminen... Ei liberalismin sitä pitäisi olla. Liberaali ihminen ei sano, että homous on hyvä ja naispappeutta vastustava kristillisyys on paha, vaan sanoo, että tee mitä tykkäät, kunhan et muita häiritse ja lainsäädännön osalta käsittelee vain yllämainittuja kohtia 1 ja 2 (joissa tosiasiallisesti jakolinjat vaihtelevat kuin kuin entisen mäkihyppääjän vaimot).

Omat elämäntapani varmasti ovat arkkikonservatiiviset, mutten minä halua muita pakottaa niitä valitsemaan... Omapahan on häviönne, jos muuta valitsette:) (Vähän samoin kuin Katainen puoluekokouksessa sanoi. Hän tosin halusi tuomita Kanervan lailliset elämäntavat; ei muuten varmana olisi tullut potkuja, jos Tukiainen olisi ollut mies ja Ike homo – mutta se on eri tarina).

Kyllä liberaalinkin yhteiskunnan kuitenkin tulisi hyväksyä myös monogamisessa parisuhteessa elävät, punaista lihaa syövät, alkoholia juovat, yksityisautoilevat, ahkerasti työtä tekevät, luterilaiseen kirkkoon kuuluvat ja metsästävät heteromiehet. Nykyisin liberaaliuttaan korostavien henkilöiden puheista heijastuu valitettavan usein ajatusmalli, jonka mukaan hetero, rikoksen uhri, turkistarhaaja, poliisi, lihansyöjä, kristitty ja reserviläinen ovat pahoja sanoja ja toisaalta homo, rikollinen, vegaani, puunhalaaja, muslimi ja sivari ovat oikeita ”vapaamielisiä” valintoja... Riippumatta siitä, millaisia sisäisiä ristiriitoja sanoihin liittyy:)

Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että moni järkevä homoseksuaali, kasvissyöjä, muslimi taikka sivari on alkanut kyseenalaistaa tämän ”liberaaliudeksi” kutsutun arvovalintakönttäyksen mielekkyyden ja tunnustanut, ettei heidän elämänmuotonsa taikka suomalaisen hyvinvoinnin suurin uhka ole se työtätekevä, keskivartalolihava, makkaraa syövä ja olutta juova kantaväestöön kuuluva heteromies.

Rikolliset ja puunhalaajat ovat sitten asia erikseen:)

Miksei Vanhanen halua käräjille?

Lautakohun tiimoilta oikeustieteen professorit (esim. Frände & Virolainen) ja toimittajat ovat ihmetelleet, miksei Vanhanen vie käräjille tapausta kunnianloukkauksena, jos kerran on syytön. Samassa yhteydessä on aina mainittu, että Ruususen(Kurosen) kirjoituksista Vanhanen oli valmis käräjöimään. Kaikki ovat aina meuhkanneet, että itse marssisin tekemään kunnianloukkaussyytteen, jos moisia väitteitä minuun kohdistettaisiin. Kun asia esitetään oikeassa sävyssä toimittajien ja professorien tapaan, on ensireaktio helposti se, että kyllähän se on outoa, kun Masa ei käräjöi. Itse kuitenkin pidän Vanhasen toimintaa järkevänä, sikäli kuin hän syytön on(mitä tietenkään en voi varmuudella tietää).

Vanhanenhan on sanonut, ettei hän voi pääministerinä jäädä odottamaan tuomioistuinkäsittelyä, vaan haluaa asiaan nopeasti selvyyden. Tällaisen selvyyden Vanhanen eittämättä nopeasti tarvitsee, eikä tämä kunnianloukkausasia ole mitenkään rinnastettavissa Ruusus-jupakkaan.

Jos professoria, toimittajaa tai vaikkapa verovirkamiestä syytetään tällaisesta perättömästä teosta, on ainoa järkevä menettely vaatia oikeuslaitoksen tutkintaa. Kun epäilyt osoittautuvat perättömiksi, syyttömänä epäilty saa varmasti palata entisiin asemiinsa. Jos on ollut aiheettomasti epäiltynä ja vaikkapa virasta pidätettynä, saa menetetyt palkkansa ja monesti saa myös vahingonkorvausta.

Pääministerin asema on erilainen. Vanhanen voidaan koska tahansa erottaa eduskunnan toimesta, olipa hän syytön taikka ei. Jos pitkittynyt prosessi johtaa Vanhasen eroon ja Vanhanen osoittautuu syyttömäksi, ei kukaan takaa hänelle oikeutta palata asemaansa. Koko jupakan ajanhan on kyselty Vanhaselta kohun vaikutusta hallituksen toimintakykyyn. Kuvitellaanpa, mitä seuraisi Vanhasen kunnianluokkauskanteesta.

Ylen lähde on valmis tulemaan esiin todistajana oikaudessa. Jos rikosilmoitus tehtäisiin nyt, olisi oikeuskäsittely edessä tutkintojen, valmisteluiden ja muiden prosessien jälkeen edessä ehkä joskus vuoden kuluttua. Koko tämän ajan lehdissä spekuloitaisiin, onko Ylellä joku salainen todistaja. Aina kun prosessissa tulisi eteen uusi vaihe, kohuttaisiin ja spekuloitaisiin Ylen salaamista todisteista. Hallitus joutuisi siis koko ajan työskentelemään kohun alaisena. Silloin olisi täysin mahdollista, että Vanhanen vaihdettaisiin toiseen pääministeriin kesken oikeusprosessin. Vaikka Vanhanen lopulta todettaisiin syyttömäksi, uusi pääministeri tuskin luovuttaisi Vanhaselle paikkaansa. Nythän jo yleisesti puhutaan, että Kanerva joutui oikeusmurhan kohteeksi, kun hänet erotettiin harmittomien tekstiviestien vuoksi. Eipä silti kukaan esitä, että Stubb ulos ja Kanervalle paikka takaisin... Vanhanen voi pelätä kokevansa Kanervan kohtalon – ihan syystä.

Miksi Ruususen juttu sitten oli erilainen? Kyseisessä jutussa näyttö oli selvä ja kaikkien tiedossa. Se oli luettavissa painetusta kirjasta kaikkien kiinnostuneiden toimesta. Kysymys oli vain oikeusharkinnasta, täyttikö Ruususen ja julkaisijan toiminta jonkin rikoslaissa kriminalisoiden teon tunnusmerkistön. Kaikki siis tiesivät, mitä Vanhanen oli tehnyt, ja pystyivät mielissään harkitsemaan, kuinka tuomittavana toimintaa pitivät.

Ylen jutussa taas kysymys on näytöstä! Yle ei sitä suostu paljastamaan ennen oikeudenkäyntiä. Koko oikeudenkäynnin ajan spekuloitaisiin sitä, mitä siellä rakennustyömaalla 13 vuotta sitten tapahtui. Ruususen asiassa käräjöinti ei siis tuonut kummempaa lisävahinkoa Vanhaselle pitkittyessään, kun taas YLE oikeudenkäynti sitä eittämättä aiheuttaisi. Siksi Vanhanen ei halua viedä asia oikeuden käsittelyyn.

Ylessä tämä tiedetään ja sen takia tuo YLE:n lupaus murtaa lähdesuoja sitten oikeudenkäynnissä on tosi likainen temppu. Vanhanen halutaan erottaa, tietysti mieluiten syyllisenä, mutta syyttömänä tuomitseminenkin kävisi... Onhan sillä kuitenkin niitä toimittajakunnan (ja myös tämän kirjoittajan) mielestä tyhmiä Puutarhakaupunkivisioita.

Professorit eivät ilmeisimmin ymmärrä yhtään politiikkaa, kun luulevat, että syyttömänä julkisuushirressä epäiltynä roikkuminen olisi mahdollista. En hetkeäkään epäile, etteikö Frände vastaavassa tilanteessa marssisi tekemään rikosilmoituksen. Niin vaikeaa kuin se hänelle onkin hyväksyä, Frände ei kuitenkaan ole yhtä tärkeä ihminen kuin Vanhanen(luonnollisesti yhteiskunnallisen merkittävyyden kontekstissa). Frände saisi syyttömänä palata virkaansa eikä häneen kohdistuneet epäilyt johtaisi samanlaiseen kiinnostukseen mediassa. Hypoteettisessa Frändeen kohdistuvassa vastaavassa epäilyksessä mediakiinnostus todennäköisesti olisi samaa luokkaa kuin Nuutilan rattijuopumusten kohdalla. Siis uutiset epäilystä ja sen jälkeen toiset kun oikeuskäsittely alkaisi ja lopulta tiedotus ratkaisusta, muttei mitään Vanhasen tilanteeseen rinnastettavissa olevaa...

Näin se vain on. Kansalaiset ovat eriarvoisia lain edessä. Vanhanen on ainakin osittain syyllinen, kunnes syyttömäksi todistetaan tai mediahässäkkä loppuu, eikä hänen parlamentaarinen luottamuksensa välttämättä kestä niin hidasta syyttömäksitoteamisprosessia, kuin mitä käräjäoikeus tarjoa. Jos olisin syyttömänä Vanhasen asemassa, toimisin samoin. Lisäksi leikkaisin YLE:n rahoja raa'asti.

Aluepolitiikka demarien leipälajiksi

Tämä viikko on varmasti ollut synkkä monessa varkautelaisessa perheessä. 630 yksityisen sektorin hyvinpalkattua työpaikkaa on valtava menetys 23000 asukkaan kaupungissa, joka ei edes ole minkään suuremman kaupungin kehyskunta. Lisäksi Varkauden seutu oli jo ennen tätä yksi Suomen heikoimmista seutukunnista.

Kaiken lisäksi menetykset eivät tietenkään jää 600 suoraan paperityöpaikkaan. Tehtaan mukana menee myös valtavan paljon alihankkijoita ja teollisuuden tulipalveluita. Lisäksi tulee muistaa myös kerrannaisvaikutukset; välillisesti myös koko Varkauden palvelusektori on perustunut paperiteollisuuden rahoitukseen. Nyt ennestäänkin heiveröiseltä paikallistaloudelta on putoamassa pohja.

Varkaus on paitsi masentavassa tilanteessa myös vanha demarilinnake. Perinteisesti tällaiset tehtaan ympärille rakentuneet kaupungit ovat olleet demarien vahvinta kannatusaluetta. Nyt yhteiskunnan rakennemuutos ravistelee niitä samaan tapaan kuin teollistuminen ravisutti suomalaista maaseutua.

Kun maalaisliitto/keskustan vanhat ydintukialueet ovat jo suurelta osin väestönsä menettäneet, on keskustakin alkanut yhä enemmän keskittymään juuri maakuntakeskusten puolustamiseen. On nähty, että kun maakuntakeskuksissa on työtä ja tulevaisuutta, pysyy koko maa joten kuten elinvoimaisena. Demarivetoiset tehdaskunnat suurine verokertymineen taas ovat aiemmin voineet paheksua voimakasta verotulojen tasausta ja keskustan siltarumpupolitiikkaa(usein sinänsä aiheesta). Nyt saattavat kuitenkin osat kääntyä.

Kun tehtaat sulkeutuvat, on vaikea nähdä paikkakunnille kovin valoisaa tulevaisuutta. Monella Varkauden kaltaisella paikkakunnalla voi olla edessään hidas näivettyminen. Yhä enemmän kuulemme varmasti myös vasemmistopoliitikkojen vaatimuksia tuesta rakennemuutosalueille. Moni keskustalainen varmasti perustellusti kysyy, miksi nyt rakennemuutosta pitää hidastaa, kun maaseutu sai rauhassa tyhjentyä.

Vaikeaahan se perusteleminen on. On todella kaksinaamaista valittaa vuosikaudet, että ihmisten pitää muuttaa työnperässä pois maaseutupitäjistä, mutta samaa velvoitetta ei saa asettaa tehdaskuntien asukkaille. Tulee ratkaista, auttaako valtio ihmisiä saamaan työtä siellä, missä he asuvat, auttaako valtio heitä muuttamaan työn perässä vaiko jotain siltä väliltä. Argumentteja on suuntaan jos toiseen. Joka tapauksessa on väärin, jos päätökset perustuvat siihen, mitä puoluetta se väestöryhmä äänestää, jonka elinkeinon yhteiskunnan muutos on tehnyt kannattamattomaksi.

Tulee se olemaan melkoinen takinkäännös demareilta, jos he jatkossa ryhtyvät huutamaan lisää ja lisää rahaa kasvukeskuksista ja erityisesti pääkaupunkiseudulta taantuvien alueiden kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, etteikö vasemmisto nousisi jatkossa vähintäänkin keskustan rinnalle vaatimaan vahvaa aluepolitiikkaa.

Paitsi takinkääntöä aluepolitiikan tarpeellisuudesta voimme odottaa demareilta myös toista takinkääntöä. Jos korvaavia työpaikkoja nimittäin saadaan aikaan, ne tuskin tulevat olemaan valtaisan konsernin jättiläistuotantolaitoksia, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Näissä työpaikoissa tarvitaan ennen kaikkea joustavuutta ja koko henkilöstön sitoutumista firman kilpailukyvyn säilyttämiseen. Tarvitaan siis enemmän paikallista sopimista. Tehdaskaupunkien rakennemuutos saattaakin tehdä palveluksen koko muulle yhteiskunnalle. Niiden vaikeudet saattavat muuttaa demarien ja ay -liikkeen käsityksiä siitä, mikä on jäsenkunnan etu ja muutos tapahtuisi nimenomaan lähemmäs koko yhteiskunnan etua.

Kaikesta huolimatta toivotan Varkaudelle voimia ja viisautta todella vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen.

Lapuan liike ja maahanmuutto

Lueskelin taannoin iltalukemisena Juha Siltalan kirjan Lapuan liikkeen kyydityksistä. Kuvaus oli varsin mielenkiintoinen, paitsi käytännön kyyditysten järjestämisen osalta niin myös kuvauksena organisaatiosta ja toimijoista. Väistämättä kirjaa lukiessa tuli mieleen nykypäivän maahanmuuttokeskustelu.

30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.

En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.

Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.

Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.

Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.

Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.

Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.

Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.

Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?

Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?