Aluepolitiikka demarien leipälajiksi

Tämä viikko on varmasti ollut synkkä monessa varkautelaisessa perheessä. 630 yksityisen sektorin hyvinpalkattua työpaikkaa on valtava menetys 23000 asukkaan kaupungissa, joka ei edes ole minkään suuremman kaupungin kehyskunta. Lisäksi Varkauden seutu oli jo ennen tätä yksi Suomen heikoimmista seutukunnista.

Kaiken lisäksi menetykset eivät tietenkään jää 600 suoraan paperityöpaikkaan. Tehtaan mukana menee myös valtavan paljon alihankkijoita ja teollisuuden tulipalveluita. Lisäksi tulee muistaa myös kerrannaisvaikutukset; välillisesti myös koko Varkauden palvelusektori on perustunut paperiteollisuuden rahoitukseen. Nyt ennestäänkin heiveröiseltä paikallistaloudelta on putoamassa pohja.

Varkaus on paitsi masentavassa tilanteessa myös vanha demarilinnake. Perinteisesti tällaiset tehtaan ympärille rakentuneet kaupungit ovat olleet demarien vahvinta kannatusaluetta. Nyt yhteiskunnan rakennemuutos ravistelee niitä samaan tapaan kuin teollistuminen ravisutti suomalaista maaseutua.

Kun maalaisliitto/keskustan vanhat ydintukialueet ovat jo suurelta osin väestönsä menettäneet, on keskustakin alkanut yhä enemmän keskittymään juuri maakuntakeskusten puolustamiseen. On nähty, että kun maakuntakeskuksissa on työtä ja tulevaisuutta, pysyy koko maa joten kuten elinvoimaisena. Demarivetoiset tehdaskunnat suurine verokertymineen taas ovat aiemmin voineet paheksua voimakasta verotulojen tasausta ja keskustan siltarumpupolitiikkaa(usein sinänsä aiheesta). Nyt saattavat kuitenkin osat kääntyä.

Kun tehtaat sulkeutuvat, on vaikea nähdä paikkakunnille kovin valoisaa tulevaisuutta. Monella Varkauden kaltaisella paikkakunnalla voi olla edessään hidas näivettyminen. Yhä enemmän kuulemme varmasti myös vasemmistopoliitikkojen vaatimuksia tuesta rakennemuutosalueille. Moni keskustalainen varmasti perustellusti kysyy, miksi nyt rakennemuutosta pitää hidastaa, kun maaseutu sai rauhassa tyhjentyä.

Vaikeaahan se perusteleminen on. On todella kaksinaamaista valittaa vuosikaudet, että ihmisten pitää muuttaa työnperässä pois maaseutupitäjistä, mutta samaa velvoitetta ei saa asettaa tehdaskuntien asukkaille. Tulee ratkaista, auttaako valtio ihmisiä saamaan työtä siellä, missä he asuvat, auttaako valtio heitä muuttamaan työn perässä vaiko jotain siltä väliltä. Argumentteja on suuntaan jos toiseen. Joka tapauksessa on väärin, jos päätökset perustuvat siihen, mitä puoluetta se väestöryhmä äänestää, jonka elinkeinon yhteiskunnan muutos on tehnyt kannattamattomaksi.

Tulee se olemaan melkoinen takinkäännös demareilta, jos he jatkossa ryhtyvät huutamaan lisää ja lisää rahaa kasvukeskuksista ja erityisesti pääkaupunkiseudulta taantuvien alueiden kehittämiseen. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, etteikö vasemmisto nousisi jatkossa vähintäänkin keskustan rinnalle vaatimaan vahvaa aluepolitiikkaa.

Paitsi takinkääntöä aluepolitiikan tarpeellisuudesta voimme odottaa demareilta myös toista takinkääntöä. Jos korvaavia työpaikkoja nimittäin saadaan aikaan, ne tuskin tulevat olemaan valtaisan konsernin jättiläistuotantolaitoksia, vaan ne syntyvät pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. Näissä työpaikoissa tarvitaan ennen kaikkea joustavuutta ja koko henkilöstön sitoutumista firman kilpailukyvyn säilyttämiseen. Tarvitaan siis enemmän paikallista sopimista. Tehdaskaupunkien rakennemuutos saattaakin tehdä palveluksen koko muulle yhteiskunnalle. Niiden vaikeudet saattavat muuttaa demarien ja ay -liikkeen käsityksiä siitä, mikä on jäsenkunnan etu ja muutos tapahtuisi nimenomaan lähemmäs koko yhteiskunnan etua.

Kaikesta huolimatta toivotan Varkaudelle voimia ja viisautta todella vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen.

Lapuan liike ja maahanmuutto

Lueskelin taannoin iltalukemisena Juha Siltalan kirjan Lapuan liikkeen kyydityksistä. Kuvaus oli varsin mielenkiintoinen, paitsi käytännön kyyditysten järjestämisen osalta niin myös kuvauksena organisaatiosta ja toimijoista. Väistämättä kirjaa lukiessa tuli mieleen nykypäivän maahanmuuttokeskustelu.

30 -luvulla oli legitiimi ongelma, johon kansa halusi ratkaisua. Yhteiskunnassa toimi tietty joukko ihmisiä, joiden toiveena oli kaataa vapaa suomalainen yhteiskuntajärjestys ja korvata se proletaarin diktatuurilla. Ihmisillä oli punakapinan jäljiltä pelko siitä, että enemmin tai myöhemmin taas pyrittäisiin riistämään vapaalta talonpojalta koti, uskonto, isänmaa ja todennäköisesti henkikin. Kumoukselliseen toimintaan haluttiin puututtavan tavalla taikka toisella.

En nyt lähde liiemmälti problematisoimaan kysymystä siitä, tuleeko demokratiaa ja sananvapautta sallia käytettävän myös molempien kumoamiseen tähtäävän liikkeen toimesta, mutta kaiken kaikkiaan sosialismin pelko oli ymmärrettävä ja varmasti monen mielestä legitiimikin.

Kun hallitusvalta ja vakiintuneet puolueet eivät pystyneet vastaamaan ihmisten turvallisuustoiveisiin, syntyi vaihtoehtoinen toimintakanava: Lapuan liike. Siinä kaikenlaiset höseltäjät sattumanvaraisesti ja lain omiin käsiinsä ottaen pistivät sosialismia kuriin, usein väkijuoman voimalla. Ihmisiä pahoinpideltiin, jopa tapettiin, epämääräisin perustein, johtaen oikeutuksen lähinnä isänmaan suojelusta sosialismia vastaan.

Syntyinyt liike oli epämääräisesti organisoitu, mutta se kuitenkin moneen suuntaan legitimoi toisiin yksilöihin kohdistetut väkivallanteot. Jokainen nakkikioskien jonoissa seissyt tietää, että organisaatio, jossa oikeutetusti saa pahoinpidellä alempiarvoisia, kerää tietynlaista porukkaa yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. Ja niinhän siinä sitten käy, että mopo karkaa pahasti käsistä. Epämääräinen hörhöporukka käytti oman käden oikeutta kohtuuttomasti ja liikkeen alkuperäinen tavoite suojella yhteiskuntaa sosialistiselta vallankumoukselta jäi toissijaiseksi vapaussodan loppuunsaattamisen, puhdistamisen ja hulinointihalun tieltä.

Jos poliittiset päättäjät olisivat olleet riittävän rohkeita, myös toisenlaiseen kehityskulkuun olisi ollut mahdollisuus. Olisi voitu vahvistaa suojeluskuntia ja armeijaa, pelotteeksi kaappausta suunnittelevia kohtaan. Olisi voitu selkeämmin kriminalisoida valtiopetoksen valmistelu ja siihen kiihottaminen sekä lisätä poliisin resursseja ja toimivaltuuksia säädösten valvomisessa. Joissain tapauksissa olisi myös ollut mahdollista rajoittaa sananvapautta siltä osin kuin sitä käytettiin edistämään tavoitetta luopua sananvapaudesta. Lisäksi olisi voitu kihlata Tannerin johtama osa sosialistista liikettä jo ennen sotia ja siten selkeämmin vetää raja ainoastaan pahoihin punaisiin, eikä kaikkiin punaisiin- siis myös demokratiaan sitoutuneisiin sosialidemokraatteihin. Poliitikkojen kyky ja rohkeus kuitenkin pettivät ja kommunismia ryhdyttiin torjumaan hajautetulla, kiihkoilevalla ja humalaisella porukalla – valitettavin seurauksin.

Tästä kehityskulusta voi ottaa oppia nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa. Moni ihminen kokee maahanmuuttajien aiheuttavan kohtuutonta haittaa heidän elämänpiirissään. Todelliset haitat syntyvät lähinnä rikollisuutena, sääntöjen noudattamattomuutena ja verovarojen sekä työpanoksen haaskuuna. Ihmiset pelkäävät, että kantaväestöä enemmän rikoksiin - erityisesti seksuali- ja väkivaltarikoksiin - syyllistyvät maahanmuuttajat vahingoittavat heitä tai heidän läheisiään. Kantaväestön jäsenet eivät hyväksy yhteiskunnan perussäännöistä kohtuuttomia erivapauksia vähemmistöille, joille säännöt eivät syystä taikka toisesta sovi. Lisäksi kantaväestö turhautuu siitä, että kotouttaminen, kieli- ja erityisopetuspalvelut, turvapaikkakeskukset ja niiden ympärille rakennettu asiantuntija- ja hallintoverkosto syövät yhä enemmän ja enemmän verovaroja ja työpanosta, jota yhteiskunta tarvitsisi muuallakin.

Nyt tarvittaisiin poliittisia johtajia, jotka uskaltaisivat puuttua tiukalla kädellä keskusteluun ja ennen kaikkea tehdä uudistavia päätöksiä. Ensimmäisenä pitäisi tehdä tiukka rajanveto ja sulkea populismi pois keskustelusta. Olennaista on kertoa, että ulkomaalaiset eivät vie kenenkään työpaikkoja. Jos Suomeen saadaan työtä tekeviä maahanmuuttajia, jotka eivät tuo mukananaan kasaa sosiaaliturvan elättejä ja jotka noudattavat yhteiskunnassa vallitsevaa lainsäädäntöä, eivätkä halua muuttaa sitä perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia rajoittavaan suuntaan, ovat he pelkästään toivottavia yhteiskunnan jäseniä. Mikään ei vie maahanmuuton ongelmakohtien kritikoinnilta enempää uskottavuutta kuin maahnmuuttovastaiset populistiset roska-argumentit.

Kun tehdään ensin selvä raja asialliseen ja aiheettomaan kritiikkiin, ei järkeviä uudistuksia voida torjua kritisoimalla aiheen vierestä ja leimaamalla kriitikoita rasistisiksi hölmöiksi. Kun oikeat ongelmat on seulottu, myös ylilyöntien, virheiden ja kohtuuttomuuksien tapahtuminen voidaan välttää. Kuten 30 -luvulla olisi tullut keskittyä vain ongelmapunikkeihin, niin nyt tulisi puuttua vain ongelmamaahanmuuttajiin.

Tämän jälkeen tulee uskaltaa todeta vakavat rikosoikeudelliset ongelmat, kotouttamisen ympärille syntynyt kasvavasti menoja aiheuttava julkisen talouden kuluerä, pelot suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaisten alakulttuurien syntymisestä ja se fakta, että moni ulkomailta tullut maahanmuuttaja(varsinkaan pakolainen/turvapaikanhakija) ei välttämättä ehdi omalla elinaikaisella työllään tuottaa yhteiskunnalle takaisin edes sitä resurssimäärää, joka hänen ja hänen perheensä(sisälsipä se mummot taikka ei) terveydenhuoltoon, kotouttamiseen, kieliopetukseen, erityisopetukseen, sosialitukiin ja muihin kulueriin joudutaan kuluttamaan. Lisäksi tulee tehdä selväksi, että monet näiden maahanmuuttajapalveluiden kantaväestöön kuuluvista palvelutuottajista (kotouttamishallinto, erityisopettajta jne...) ovat pois muusta työstä jo ennestään ongelmallisen rakenteen omaavilla työmarkkinoillamme. Vähiten vaikeaa ei myöskään ole vastauksen löytäminen siihen kysymykseen, miten ilmainen koulutus, korkea sosiaaliturva ja korkeat verot muotoillaan paketiksi, joka houkuttaa ahkeraa ja kyvykästä yksilöä, jolta ilmainen koulutus meni jo ohi?

Kun näistä ongelmista keskusteleminen nyt rasistileiman pelossa jätetään epämääräisille hörhöporukoille, tulisi muistella myös 30-luvun tapahtumia. Haluammeko me jättää tämän asian modernin Lapuan liikkeen omaksi agendaksi, joka hoitaa sitä hajautetulla, kostonhimoisella, kiihkomielisellä ja populistisella tavalla? Tulisi pitää mielessä, että hädän ollessa suurin ja kyvykkään asiamiehen puuttuessa, ihminen turvaa vähän huonompaankin. Kannattaisiko oikeisiin ongelmiin puuttua rohkeasti ajoissa, tehdä korjausliikkeitä ja samalla syödä kannatuspohja pois kiihkomieliseltä ja oikeasti rasistiselta ulkomaalaisvastaisuusliikkeeltä? Moni vakavasti otettava, asiallinen ja varmasti rasismivapaa poliitikko tiedostaa edellä mainittuja ongelmakohtia, muttei uskalla sanoa mitään. Kannattaisiko kuitenkin muistaa, että historiankirjat kirjoitetaan niistä, jotka uskaltavat - hyvässä taikka pahassa?

Vihreää korruptiota?

Keskustan saamasta vaalirahoituksesta edellisissä eduskuntavaaleissa on älämölötty taas kohtuuttomuuksiin asti. Mediasta täytyy kyllä taas kommentoida jotain. Katselin Huomenta Suomesta Tuija Braxin haastattelua ja toimittaja moneen kertaan korosti, että on jotenkin epäilyttävää, jos tuetaan vain yhtä puoluetta. Ei voinut taaskaan muuta kuin ihmetellä toimittajien tyhmyyttä tai todennäköisemmin tahallista vääristelyä. Eikö jotakin puoluetta tai ihmistä tueta vaaleissa juuri sen takia, että sen tavoitteiden toteutumista toivotaan? Samalla logiikallahan voitaisiin ajatella, että on väärin, jos henkilö vaaleista toiseen tekee talkootyötä saman puolueen hyväksi. Omasta puolestani voin todeta, että jatkossakin oma talkootyöni menee lähinnä kokoomuksen hyväksi. Jos media saisi päättää, minun pitäisi oikeastaan varmaan kuulua jollekin oikeusministeriön mustalle listalle.

Mutta mutta... Toimittajaa enemmän minua suututtaa tässä asiassa vihreiden toiminta. Vihreissähän tavataan aina leimata kokoomus ja keskusta elinkeinoelämän rahaa saaviksi marioneteiksi. Toisaalta samalla paheksutaan ammattiyhdistysliikkeen rahan ja palkatun työvoiman käyttööä vasemmiston kampanjoinnin tukena. Vihreät pyrkivät luomaan kuvaa, jonka mukaan he ovat ainoa avoimin kortein pelaava puolue. Se ilmoittaa rahavirtansa ja muutenkin esiintyy avoimuuden keulakuvana. Itse uskon vihreän totuuden olevan ihan jotain muuta.

Jos kaikki muu vaalityön tukeminen avataan, olisi syytä läpivalaista myös luonnon- ja ympäristönsuojeluun keskittyvien yhteisöjen vaalituki. Mitä puoluetta ja minkä puolueiden ehdokkaita nämä järjestöt eniten rahoittavat. Entäs sitten työaika? Olen melkoisen varma, että vähintään osa greenpeacen, maan ystävien, luontoliiton ja muiden vastaavien järjestöjen työntekijöistä on käyttänyt työaikaansa vihreiden vaalityön tukemiseen. Miten se eroaa soppatykeillä seisovista SAK:n työntekijöistä? Se nyt ainakin on varmaa, että kyseisten järjestöjen vaalienalusmainonta on aina ollut koordinoitu tukemaan vihreitä. Eli toiminta on juuri samaa kuin SAK/SDP -kytkös.

Mielestäni tämä ympäristöjärjestöjen ja vihreiden kytkös on kaikkein törkein. Yleensähän SAK:n kohdalla mouhotaan siitä, että veronmaksajat joutuvat haluamattaan lystin rahoittajiksi. Tottahan se on, että jäsenmaksut ovat verovähennyskelpoisia, mutta vihreiden korruptiosta veronmaksajat maksavat vieläkin enemmän. Nämä järjestöt nimittäin ovat uusmaalaisia nuorisojärjestöjäkin kovempia valtionapupumppuja. Niiden osalla tosiasiallisten kannattajien maksuosuus on usein merkittävästi pienempi kuin ammattiyhditysliikkeellä. Ja jos verrataan piilotuen osuutta kaikista järjestön kuluista, väitän ympäristöliikkeiden myös ohjaavan paljon ay-liikettä suuremman osan varoistaan vaalityöhön.

Kaikkein pahin juttu tässä vihreiden tuessa nähtiin kuitenkin silloin, kun ympäristöministeri Lehtomäki halusi leikata ympäristöjärjestöjen tukia ja palkata rahoilla virkamiehiä ympäristöhallintoon. Vihreät raivostuivat ja vaativat, että rahoja ei saa leikata. Perusteena oli tietysti se, että ympäristöjärjestöjen asiantuntijaresurssit ovat tärkeitä ja järjestöt tarvitsevat tukea palkkojen maksamiseen. Näiden järjestöjen asiantuntijaksi pääsemistähän merkittävästi edesauttaa aktiivisuus vihreässä liikkeessa. Ohjaamalla rahaa järjestöille vihreät varmistavat tukea vaalikamppanjoihinsa ja edistävät samalla omien jäsentensä urakehitystä tarjoamalla massiivisen määrän valtion tosiasiassa maksamia työpaikkoja – vihreille. Näistä järjestöistä myös nykyisin helposti noustaan niihin ympäristöministeriön virkoihin, joiden määrää vihreät toki haluavat kasvattaa, kunhan rahat eivät ole pois heidän lähijärjestöiltään. Myös näiden järjestöjen asiantuntijoiden lausuntoihin voidaan perustellusti suhtautua samoin kuin EK:n tai SAK:n asiantuntijoiden lausuntoihin: Jos faktat ovat kunnossa, niin ainakin johtopäätökset ovat poliittisia.

Tämä rakennelma on Suomessa aivan uniikki selänraaputusjärjestelmä, jonka kulut maksaa aina veronmaksaja. Tuloksena saamme myös vahvasti yhteen suuntaan politisoituneen ympäristöhallinnon virkakoneiston, joka ei todellakaan halua jättää poliittisen linjan määrittämistä politikoille ja tyydy valmistelevaan ja toimeenpanevaan rooliin. Jos minä päättäisin, ympäristöjärjestöjen asiantuntijarahoitusta leikattaisiin rajulla kädellä ja säästyneillä rahoilla palkattaisiin virkamiehiä ympäristöhallintoon. Nämä virkamiehet voisivat hoitaa samoja asiantuntijatehtäviä, jotka vihreiden mielestä ovat lainvalmistelussa niin tärkeitä. Vaikkei ympäristöministeriö olekaan suosikkiministeriöni, niin silloin ainakin valinnoissa jouduttaisiin pidättäytymään julkisen viran täyttämisen edellyttämissä vaatimuksessa ja asiantuntijoilla olisi virkavastuu. Tällöin myöskään valtion rahoittamaa asiantuntijatyötä ei välttämättä aina käytettäisi ydinvoiman ja tekoaltaiden vastustamiseen sekä vesistöjä pilaavien lintujen pesimärauhan suojelemiseen. Ja ainakaan virka-ajalla ei tehtäisi vaalikamppanjaa!!!

Tämä kuitenkin pilaisi vihreän korruptiopumpun. Saattaa siis lopulta olla jopa niin, että vihreät eivät ole samanlainen puolue kuin kaikki muutkin, vaan Suomen KORRUPTOITUNEIN puolue. Jos Suomessa olisi aito osaava ja kriittistä journalismia harrastava media, niin vihreiden ja ympäristöjärjestöjen suhteessa olisi tutkivan journalismin paikka. Luulen, että tässä asiassa odottavan aika tulee olemaan pitkä.

Liliuksen palkka, kunnanjohtajan palkka ja julkisen sektorin palkka

Viimeaikoina on keskusteltu paljon palkkojen oikeudenmukaisuudesta. Kolme otsikoissa mainittua tahoa ovat olleet eri näkökulmista esillä, kun on oikeudenmukaisuudella on revitelty suuntaan jos toiseen.

Luontevinta on varmasti aloittaa Liliuksella. Palkkiot ovat olleet eittämättä hyviä, sitä tuskin kiistänee kukaan. Johtajien tulospalkkaus sinänsä on erinomaisen hyvä asia. On pelkästään luontevaa, että jos firmalla menee hyvin, saa johtajakin osansa. Se, onko siivu kohtuullinen, on oma lukunsa, mutta jonkinlaisilla markkinoilla korvaukset kuitenkin määritetään, eikä yksittäinen firma voi päättää maksaa huomattavasti vähemmän kuin muut, ainakaan jos haluaa kilpailla ykkösketjun johtajista.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että julkisuudessa puhutaan kuin tavallinen kansalainen lähtökohtaisesti maksaisi optiot. Näinhän asia ei ole kuin korkeintaan pelkästäään kotimarkkinoilla toimivien yritysten osalla. Se, että Nokia maksaa optioita johtajilleen on tulonsiirto pääasiassa amerikkalaisilta ja japanilaisilta eläkesäätiöiltä Suomen valtiolle ja johtajalle(optiothan verotetaan ansiotulona, jolloin valtio haukkaa niistä leijonanosan). Fortumin osalta valtiolle optiot ovat melko lähellä nollavaikutusta, kun valtio saa Fortumista tuloja myös osingonjaon muodossa.

Mielestäni tulonjaollinen ongelma ei kuitenkaan missään tapauksessa ole palkitsemisjärjestelmien osalta olennainen. Verottaja kuittaa kohtuullisen siivun joka tapauksessa ja jos miljardööriomistaja haluaa maksaa löysin perustein rahaa miljonäärijohtajalle ja valtiolle, niin ketäs se haittaa. Oma lukunsa tietysti on se, että monen rahaston välillisiä omistajia ovat tavalliset eläke-, osake- ja rahastosäästäjät, mutta keskustelun kärki ei missään nimessä ole olut omistajaparoissa, vaan johtajaretkuissa.

Kun tulospalkkio yleensä laukeaa tietynhetkisen osakekurssin mukaisen arvon pohjalta ja toisaalta huono kehitys ei vie johtajalta mitään, on syytä olla hyvin tarkka siinä, millaisia palkitsemisjärjestelmiä käytetään. Olennaista olisi, että muusta kuin yritysjohdon toimista johtuvat toimialan kannattavuuspomput eivät suhteettomasti näy korkeina palkkioina. Tämä vaatisi merkittävän osan palkkiosta sitomista esimerkiksi siihen, että yrityksen osakekurssin paranee merkittävästi suhteessa samalla toimialalla toimiviin yhtiöihin. Toinen merkittävä parannusmahdollisuus, olisi kypsymisajan pidentäminen, jolloin riskiä runsaasti sisältävät toimet saattaisivat mennä mönkään ennen kuin palkkioita ehditään rahastaa. Lisäksi tulee harkita malleja, joissa johtaja joutuu sitomaan järjestelmään myös omaa rahaansa, jolloin riski ja tuotto kulkevat paremmin yhdessä. Kolmanneksi olisi syytä korostaa myös vakavaraisuuteen ja sijoitetun pääoman tuottoon liittyviä mittareita. Vaikka osakekurssi kertoo paljon, ei se aina kerro aivan kaikkea. Toki osakekurssin irrottaminen palkitsemisesta kokonaan olisi väärin. Palkitsemisjärjestelmät eivät siis ole lähtökohtaisesti pahoja, ne pitää vain huolella rakentaa. Jos palkitaan johtajaa firmassa, jolla oikeasti menee hyvin, ei se ole keltään muulta kuin omistajalta pois, ja jos omistaja ei valita, olkoot muutkin hiljaa. Runsas palkitseminen huonosta hoidosta on jo eri asia ja järjestelmä tulee vain rakentaa niin, ettei huonosta johtamisesta miljoonia makseta. Liliuksen kohdalla on tietysti surullista, ettei kukaan väitä Fortumia hoidetun huonosti. Vaikka toimiala ja markkina-asema ovat mikä ovat, kertoo edellinen lause valtiosta omistajaohjaajana paljon, valitettavan paljon.

Sitten kunnanjohtajiin. Heistä tyydyn toteamaan, että ikiliikkuja on keksitty. Nimittäin kunnanjohtajan palkka. Hommahan toimii niin, että kaikki kaupungit ja kunnat haluavat pitää viiteryhmänään samankokoisia ja itseään vähän suurempia kaupunkeja ja kukaan ei halua verrata itseään vähän pienempiin kuntiin. Mitäs siitä seuraa? 80000 asukkaan kaupunki vertaa kaupunginjohtajansa palkkaa 90000 ja 110000 asukkaan kaupunkiin ja toteaa, että johtajan palkan ollessa pienempi kuin suuremmissa vertailukaupungeissa se pitää nostaa samalle tasolle ja oikeastaan vähän ylikin kompensoimaan vanhaa jälkeenjääneisyyttä.(Unohtamatta sitä, että kaikkien kaupunkien johtajat ja luottamushenkilöt keksivät, miksi juuri tämän kaupungin johtaminen on erityisen vaikeaa. Syyksi kelpaa esimerkiksi Ruotsin, Venäjän, Norjan tai meren läheisyys, kielivähemmistö tai sen puute, monipuolinen tai yksipuolinen elinkeinorakenne, saaristo- ta sisämaakaupunkiasema ja niin edelleen...) Kun palkka nostetaan yli edellisten kaupunkien johtajien palkoista, niin johan 90000 ja 110000 kaupungit heräävät ja toteavat, että eihän 80000 asukkaan kyläpahasen kaupunginjohtaja voi ansaita suurempaa palkkaa kuin meidän johtajamme... Ja palkat nousevat, jolloin 80000 asukkaan kaupunginjohtaja on taas jälkeenjäänyt. Sitten herää 70000 asukkaan kaupunki, joka mielestään kuuluu samaan viiteryhmään, ja kierros alkaa alusta.

Näitä kaupunginjohtajapalkkoja pitäisi jonkun oikeasti miettiä. Onko se johtaminen oikeasti paljon vaativampaa, kuin vaikka hovioikeuden presidentin, alueverojohtajan, te-keskuksen johtajan tai ministeriön kansliapäällikön tehtävien hoitaminen? Valtionhallinto kuitenkin ehkä olisi parempi vertailukohta kuin elinkeinoelämä, vaikka jotkut muuta uskottelevat.

Lopulta sitten julkiseen sektorin työntekijöiden palkkoihin ja työetuihin. Kuopio aikoo lomauttaa kunnan työntekijöitä, jolloin kaupungin työntekijät vaativat veronkorotuksia lomautuksen sijaan, jotta kaikki kaupunkilaiset, eikä vain julkisen sektorin työntekijöitä saadaan talousvaikeuksien maksumiehiksi. Siirrytään sata kilometriä etelään ja Varkauteen, jossa teollisuuden suuren työttömyyden keskellä jouduttiin säästämään(ongelmana Varkaudessa ei ollut niinkään lepsu julkisentalouden hoitaminen, kuten Kuopiossa, vaan kaupungin kokonaisvaltaisen surkea tilanne alueiden välisessä kilpailussa). Tällöin kunnan työntekijöiden viesti oli, että heiltä ei saa viedä mitään etuja, olipa muiden kaupunkilaisten tilanne mikä hyvänsä. En tiedä onko kenenkään muun mielestä ristiriitaista, että kunnan työntekijöitä ei saa laittaa kupungin tehottmomuudesta yksin kärsimään, mutta yksityiseltä sektorilta irtisanottujen ja lomautettujen vero- ja maksutaakkaa pitää korottaa ja elintasoa heikentää, jotta kituvan kaupungin kuntatyöntekijät saavat säilyttää etunsa. Lapsella ja sairaalla voi tarpeen mukaan ratsastaa eri suuntaan.

Mummun haudalla

Kaksi viikkoa sitten isoäitini haudattiin Alahärmän ev.lut. kirkon multaan. Sattuneesta syystä olen viime aikoina miettinyt paljon hänen elämänkaartaan. Kun samaan aikaan puhuttiin paljon hallituksen aikeista nostaa yleistä eläkeikää ja murehdittiin tulevia demografisia ongelmia, päätin tavoistani poiketen peilata yhteiskuntaa oman elämäni kautta.

Äitini suku on Oulun seudulta. Isoisäni on jonkinasteisen oululaisen herrasuvun demariksi kääntynyt vesa(ilmeisesti kuitenkin asevelihenkinen) ja isoäitini pieneltä lumijokelaiselta tilalta kunnan stipendillä koulutielle nostettu oppilas. Molemmilla oli mahdollisuus yliopisto-opintoihin sodan jälkeisessä Suomessa, toisella syntyjään ja toisella yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ansiosta. Sen aikainen yliopistokoulutus mahdollisti varsin hyvän ja turvatun työuran. Isoisästä tuli lääninsosiaalineuvos, kansanedustaja ja Oulun kaupungin kunnallispamppu. Äitini äiti taas palveli lukion äidinkielen opettajana. Palkkaa saatiin ja eläkettä ansaittiin. Nykyinen eläke mahdollistaa leskenä elävälle isoäidilleni varsin hyvän elintason.

Isä taas on alahärmäläisen maatilan lapsi. Ukki(kuten isäni isää kutsuttiin) olisi varmasti nykykriteereillä ollut lukumiehiä, niin tarkkaan kirjat, ajankohtaisohjelmat ja sanomalehdet seurattiin. Jos elämä olisi toisenlaisen kulun saanut, olisi ukkikin ehkä saanut mahdollisuuden koulujen käymiseen... Tiedä vaikka juristiksi, agronomiksi tai lääkäriksi(niiksihän maaseutuylioppilaat pääasiassa lukivat – no ehkä joku valtio-oppinutkin on joukkoon mahtunut, mutta kyllä ukki olisi sitä paremmin osannut valita). Alkujaan lukumahdollisuus olisi saattanut olla realistinen, isäni kotitalo nyt kuitenkaan ei ole mikään torppa ja ukki oli ainoa poika, mutta ukin ollessa 17 -vuotias hänen isänsä menehtyi yllättäen leikkauspöydälle. Vastuuta oli kannettava ja tilanpito aloitettava, koulut siinä käymättä jäivät. Mummu taas oli opiskellut Pietarsaaren kaupungissa kirjanpitäjäksi, mutta tilikirjat saivat jäädä, kun nuori maatilan isäntä kysyi tahdotko. Tahtoihan hän, eikä ilmeisimmin valintaa katunut.

Maatila elätti perheen, ei ehkä ylläkylläisesti, mutteivät he käsittääkseni yhteisönsä vähäosaisimpiin kuuluneet.(Maanviljelyhän tunnetusti aina tuottaa tappiota, mutta vähitellen siinä kuitenkin rikastuu). Koulutus mahdollistettiin lapsille ja seuraavasta sukupolvesta jo lähdettiinkin lukemaan lakia ja lääketiedettä. Kun sukupolvenvaihdos tilalla tehtiin, pääsivät myös isäni vanhemmat nauttimaan eläkepäivistä. Mutta kuten maatalouden sukupolvenvaihdoksissa yleensä, pääosa elämän varrella kertyneestä omaisuudesta siirtyi jatkajalle, kuten tietysti oikein on.

Maatalousyrittäjien eläkejärjestelmähän ainakin oli varsin isäntäpainotteinen, jolloin ukin eläke oli selkeästi parempi kuin mummun. No eihän siinä mitään, ei rahoja varmasti elinaikana erillä pidetty, mutta ukin menehtyessä yllättäen miltei suorilta jaloilta, loppui suuremman eläkkeen tulo. Käsittääkseni mummun oma eläke oli kansaneläke plus ehkä jotain pientä. Elämä oli vaatimatonta, muttei mummu suuren kulutuksen perään ikinä ollutkaan. Toki hänellä sellainen turva oli, että varmasti suuressa hädässä lapset olisivat pystyneet ja halunneet auttaa, muttei mummu sitäkään halunnut. Lastenhoitopalveluiden tarjoamisen ja muun avun kautta lapset olivat kyllä saamapuolella loppuun saakka, mutta sitä hän varmasti toivoikin. Työtä mummu on tehnyt paljon sen puolesta, että lapsenlapsilla olisivat asiat paremmin... Täytyy myöntää, että ei ole valittamista käsittääkseni kellään meistä ja levollisena mummu lähtikin: Kenestäkään ei tarvitse suurta huolta kantaa. Lapsenlapsistakin kasvoi terveitä, kunniallisia ja onnellisia yhteiskunnan jäseniä.

Kun eläkejärjestelmäämme peilaa sukuni kautta, tekee mielenkiintoisia huomioita. Isovanhempieni sukupolvi on eläkkeensä ansainnut. Työtä on tehty paljon ja heidän sukupolvensa eittämättä antoi paremman yhteiskunnan lapsilleen kuin minkä vanhemmiltaan sai. Kuten edellä jo mummun kohdalla totesin, paikka sukupolvien ketjussa on täytetty. Heidän lastensa sukupolvesta en ole yhtä varma. Hehän ovat suurella porukalla maksaneet vanhemmilleen melko pieniä eläkkeitä(ehkä jotkut akateemiset poislukien) ja samalla ovat tiukasti vastustamassa minkäänlaisia leikkauksia omiin etuuksiinsa, vaikka maksajajoukko pienenee tuntuvasti. Suomen eläkejärjestelmähän on pääosin ketjukirje, jossa seuraava sukupolvi maksaa edellisen eläkkeet.(vaihtoehtona olisi rahastointi, jossa säästettäisiin työaikana eläke) Tämä järjestelmähän olisi ongelmaton, jos ikäluokat olisivat yhtä suuria, mutta niin ei ole. Nyt edessä on tilanne, jossa eläkeläismäärä kasvaa hurjasti samaan aikaan, kun maksajajoukko pienenee. Ikäluokkani joutuu vaikeaan tilanteeseen tämän järjestelmän rahoittamisessa, kun seuraava eläkeläispolvi myös vaatii parempia sosiaali- ja terveyspalveluita eläkkeidensä rinnalle, eikä oikein saisi palvelumaksujakaan periä. Raskaaksi tulee käymään veronmaksajalle.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Toivottavaa olisi tietysti, että aiemmin olisi rahastoitu enemmän, mutta sille ei enää voi mitään. Nyt aloitettu rahastointi ei ratkaisisi tätä ongelmaa ja on kaikki syy uskoa, että ikäluokkien koko tämän nyppylän jälkeen tasaantuu, jolloin rahastointiin ei ole enää kovin suurta tarvetta. Toki se mielestäni teorian tasolla olisi oikeudenmukaisempaa, että suurempi osuus omasta eläkkeestä tienattaisiin itse, mutta siihen tarvitaan ainakin pitkiä siirtymäaikoja.

Oikeudenmukaisinta olisi ansioeläkkeiden leikkaaminen. Kyllä Oulun mummuni pärjäisi hieman pienemmälläkin eläkkeellä. Eikä siinä olisi mitään epäreilua kateuttakaan. Hän on yhteiskunnan stipendillä hyvään virkaan koulutettu ja hänelle vielä maksetaan suurempaa eläkettä, kuin mitä hän on eläkemaksuillaan kerännyt... Yhteiskunta on kaiken kaikkiaan ollut reilu. Se, että vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hänen kaltaisilleen ei lahjoitettaisi ihan yhtä paljon, ei oikeastaan olisi edes leikkaus.(jos ei ajatella, että kun saa säännöllisesti lahjoja, syntyy lahjoittajan ja lahjanantajan välille velkasuhde). Tietysti voidaan myös sanoa, että perintönähän ne rahat siirtyy... Mutta onko järkevää, että sukupolvien välinen tulonjako toimii niin, että pieniä lapsia kasvattavia työntekijöitä rankaistaan ankarilla tuloveroilla ja vastineeksi luvataan, että kun talo on velaton ja lapset ovat opiskelemassa tai työelämässä, saat suuren perinnön. Jotkut toki lahjoittelevat sitä omaisuuttaan jo elinaikanaan, mutta onko tämä järjestelmä järkevästi työhön ja yrittämiseen kannustava?

Jos eläketasoa ei voida leikata, on palvelumaksuja pakko korottaa enemmän kuin pelkkä indeksiin sitominen teki ja leikata sillä tavoin liian suuret eläkkeet valtiolle. Alahärmän kansaneläkkeellä eläneelle mummolleni se olisi ollut kuitenkin kohtuutonta. Kansaneläke on aidosti pieni, eikä siitä ole varaa suurempia maksuja juuri maksella. Eläkeläisiä ei mielestäni tule aitoon köyhyyteen ajaa... Läheskään kaikilla kansaneläkkeellä elävillä vanhuksilla ei mummuni tapaan ole edes sitä lasten muodostamaa tukiverkkoa. Kansaneläkkeellä elävien köyhyyttä ei pidä eikä saa syventää!

Mitä tämä edellyttää? Kaikki siteet kansaneläkkeen ja ansioeläkkeiden välillä tulee katkoa. Takuueläke pitää saada voimaan ja pieniä eläkkeitä pitää pystyä nostamaan ilman normaalien ansioeläkkeiden nousua. Kun yhteiskunta antaa veronmaksajien pussista lahjoja jäsenilleen, tulee ne ohjata oikeudenmukaisesti tarvitseville. Kenenkään työllään ansaitsemaa palkaa tai voittoa ei tule kadehtia, mutta yhteiskunnan antamien kohtuuttomien lahjojen kadehtíminen on sallittua jopa suotavaa.

Isovanhemmistani kolme on jo tämän maailman jättänyt ja yksi vielä eläkettä nauttii. Uskon, että yllä ollevan lapsenlapsen mielipiteen allekirjoittaisi jokainen... Hyvää vointia mummulle Ouluun ja rauha muiden muistolle.

Hallitus ja oppositio – yhtä väärässä

Puun myyntitulon osittainen verohuojennus perusteltiin lakiesitystä luonnosteltaessa kotimaisen metsäteollisuuden puutarpeilla. Puuta piti saada liikkeelle ja toisaalta ensiharvennushakkuiden osalta verovapautta perusteltiin myös niiden tarpeella myöhemmän metsänkasvun parantamiseksi. Oppositio taas kritikoi uudistusta oikeudettomaksi tulonsiirroiksi rikkaille metsänomistajille.(Ainahan se on niin, että kun otetaan vähemmän, niin se on antamista ;)

Kuinkas sitten kävikään. Työkaveri oli teettämässä omassa metsässään hakkuita ja tarkoituksena oli hankintakaupalla(toinen normaaleista puun myyntitavoista – haetaan valmiita tukkeja, eikä tavallaan osteta puunostajalta korjuutyötä) myydä tutulle ostoasiamiehelle. Ennen hakkuiden aloittamista työkaveri vielä soitti varmistuksen kaupan toteutumisesta ostoasiamiehelle ja vastaus oli: ”Nyt ei voida ostaa keltään, ei edes monivuotiselta kaverilta. Tuotteilla ei ole kysyntää ja puuvarastot ovat ihan täynnä!” Näin kova se puupula nyt siis oli, johon verohuojennus tarvittiin.

Nykyinen tilanne metsäsektorilla on tietysti ihan toisenlainen kuin huojennuksia suunniteltaessa. Minkäänlaista puupulaa ei ole. Puutulleja ei tullut, mutta niiden pelossa kaikki varastot on kuitenkin ostettu täyteen venäläistä puuta ja samanaikaisesti sellun, paperin ja muiden puujalosteiden kysyntä on taantumasta johtuen romahtanut. Verohuojennus tehtiin siis vastaamaan kysyntään, jota ei ole. Sääliksi käy toki myös puun tarjoajapuolta – ainakin jos hän on lykännyt myyntejään, kun mahdollisista verohuojennuksista alettiin puhua. Kuitupuun hinnat ovat nimittäin romahtaneet reilun vuoden takaisesta. Ei siinä paljon verohuojennus myyjää auta, jos kysynnän puutteessa hinnat romahtavat tai kysyntä jopa kokonaan katoaa.

Ensiharvennushakkuiden osalta tavoite on edelleen legitiimi. Maksimaalinen metsänkasvu edellyttää oikea-aikaisia harvennuksia. Verovapauden ongelma kuitenkin on, että monissa tapauksissa ensiharvennushakkuu on investointi tulevaan metsänkasvuun, joka maksaa enemmän kuin siitä saadaan myyntituloja. Kun tulo on verovapaata, ei vähennystäkään saa tehdä ja metsänomistaja saa siirtyä ojasta allikkoon – tappiota tulee, mutta sitä ei mahdollisesta myöhemmästä tulosta saa vähentää. Toivottavasti tämä huojennus nyt kuitenkin lisää harvennushakkuiden määrää, edellä mainitusta vähennysongelmasta huolimatta. Niitä oikeasti tarvittaisiin tulevan raaka-ainetarjonnan varmistamiseksi, sillä kyllä taantumakin joskus loppuu. Tosiasiallinen ongelma näissä asioissa kuitenkin on omistuksen pirstoutuminen omistajille, jotka eivät osaa tai ehdi harjoittaa riittävää metsänhoitoa.

Byrokratiaa ja vaivaa uudistus on kuitenkin tuonut paljon. Ensiharvennushakkuiden ja muiden osittain huojennettujen puun myyntitulojen verovähennyspohja on erilainen ja ylipäänsä uusi huojennus on tuonut paljon ongelmia oikeiden sallittujen menovähennysten määrittämisessä. Jos haluttiin tehdä verotus monimutkaisemmaksi, tulkinnallisemmaksi ja verovelvollisia epäyhtenäiseen asemaan asettavaksi, onnistuminen on ollut täydellinen. Toiset huojennusaikana puuta myyvät hyötyvät paljon enemmän kuin toiset. Olennaisempi ongelma on kuitenkin epäyhdenmukainen kohtelu niiden kauppojen välillä, jotka tehdään eripuolilla huojennusajan alkamis- tai päättymisrajaa. Tämä tietysti johtaa siihen, että kauppoja pyritään puljaamaan juuri tietyn veroedun saamisajan sisään. Paitsi että tämä on väärin niitä kohtaan, jotka eivät omaa myyntiään verovapaaksi pysty säätämään, on se myös kansantaloudellisesti tehotonta, sillä kysyntä ja tarjonta eivät maksimaalisesti kohtaa, kun myyjällä on kiire saada kauppa lukkoon verohuojennusaikana.

Edellä kuvatut ongelmat olisivat ehkä olleet hyväksyttäviä, jos oikeasti olisi puupula, mutta nyt hyötyjä on vaikea nähdä. Tämä kuvastaa sitä, kuinka vaikeaa suhdanneiden ennustaminen on ja kuinka huonoiksi hyvää tarkoittaneet määräaikaiset verotuskäytännöt voivat muodostua. Toivottavasti seuraavalla kerralla ollaan aivan varmoja määräaikaisten huojennusten tarpeellisuudesta.

Voidaan tietysti kysyä, miksei huojennusta vedetä takaisin, kun sen pääperustelu on kadonnut. Syy on tietenkin se, että metsänomistajat ovat jo muuttaneet käytöstään huojennuksen toivossa ja jättäneet myymättä silloin, kun hinta oli nykyistä korkeammalla. Se nyt vasta epäreilua olisi, kun luvattu verohuojennuskin vietäisiin. Silloin opposition alkuperäinen väite rikkaiden suosimisesta joutuisi vieläkin naurunalaisemmaksi. Rikkaita metsänomistajia lyötäisiin oikein kahteen kertaan, ensin tippui huojennusta odotellessa myytävän tavaran arvo ja sitten katoaisi huojennuskin.

Tuo edellä kuvattu luottamusongelma osoittaa, että tiukkaan aikarajaan sidottu verohuojennus suhdannesyistä on kuin markka-ajan devalvaatio – se pitää suunnitella pienellä porukalla ja salassa, jotta se voidaan suhtanteiden muuttuessa myös vetää tarpeettomana takaisin.

Mitä tästä sopasta opimme? Toivottavasti ainakin sen, että määräaikaisia verohuojennuksia kannattaa aina harkita hyvin hyvin tarkkaan ja jos vain halutaan päästää kaikki ihmiset tai joku erityisryhmä pienemmillä veroilla, niin alennetaan asteikkoja, prosentteja, sallittuja poistomääriä sekä muita vähennys- ja kirjanpitosääntöjä – ihan niin pitkäksi aikaa, kunnes toisin säädetään.

W historian oikeussaleissa

Munchenin oluttupavallankaappausyrityksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä Adolf Hitler linjasi, että heidän tekemistensä oikeellisuus tuomitaan historian oikeussaleissa, eikä juttua istuneessa paikallisessa alioikeudessa. Noihin aikoihin ja erityisesti vähän niiden jälkeenhän kyseessä oli Saksassa varsin suosittu mies. Mutta niistä historian oikeussaleista tullut tuomio oli eittämättä langettava. Tätä Hitlerin lausahdusta olen viimeaikoina mietiskellyt lueskellessani lehtien kirjoituksia Yhdysvaltain presidentistä, joka tulee jäämään historiaan kaikkien aikojen huonoimpana.

Aika reipas kannanotto heti uran päättymishetkellä. Maailman historia tuntee monta suurmiestä, jotka ovat vallasta luopuessaan hyvin epäsuosittuja, mutta joiden ”legacy” on historian oikeussaleissa noussut suurmiessarjaan. Erityisen suosittuja historiallisten silmälasien takaa ovat johtajat, jotka ovat kaukonäköisesti tehneet vaikeita ja tekohetkellä epäsuosittuja ratkaisuja, jotka jälkikäteen osoittautuvat oikeaan osuneiksi. Tietysti ei ole mitenkään selvää, että nuorempi Bush tulisi kuulumaan tähän kategoriaan, muttei se mahdotontakaan ole. Asiaa käsiteltäessä on syytä pohtia, miksi W on epäsuosittu ja voivatko päätökset osoittautua oikeiksi.

Ensimmäisenä usein mainitaan Irakin sota. Tietysti sodan aloitussyy ”weapons of mass destruction” oli eittämättä virheellinen ja sodan aloitusmotiivit ovat vähintäänkin epäselvät. Rahaa on palanut turkasen paljon ja ihmisuhrejakin on tullut huomattavia määriä. Tässä kohdassa W:llä on kuitenkin aito mahdollisuus kaukonäköisten kategoriaan. Jos Irakista kehittyy vakaa ja jotenkuten demokraattinen tai edes ihmisten perusoikeuksia kohtuullisesti noudattava yhteisö, pysyvästi, on transitiovaiheen inhimillinen tuska lopputuloksen väärtti. Tämä kehitys olisi omiaan mahdollistamaan joten kuten kestävän rauhan alueelle – ja mahdollistaisi Irakin suurten öljyreservien tuonnin markkinoille. Pitää myös muistaa, ettei vallasta todellakaan syösty mitään pehmeiden perhearvojen miestä ja öljyn vientihän oli rajoitettua kauppasaarron vuoksi. Parhaassa tapauksessa Irakin sotaretken pitkän aikavälin inhimillinen tase jää selvästi plussalle. Eri asia on kattaako tämä inhimillinenkään etu amerikkalaiselle veronmaksajalle aiheutuneita kuluja, vaikka halventuneen öljyn maailmanmarkkinahinnan vaikutuskin huomioitaisiin.

Toisena kysymyksenä nousevat esiin Guantanamo ja ihmisoikeusloukkaukset. Hallintohan ei ole suostunut antamaan terrorismiin liittyen pidetetyille kumpaakaan sotavangin tai rikollisen asemaa. Lisäksi on ollut ilmeistä, että jonkin verran on kidutettu. Sotavangin kidutusta ei tietysti oikeuta mikään, mutta tapahtumaisillaan olevan vakavan rikoksen kuten massiivisen terrori-iskun estämiseksi tehty ”verekseltään” kiinnisaatujen ”tehostettu kuulustelu” kiireessä on vaikeampi tapaus – juridisesti kyse olisi oikeuttamisperusteena hätävarjelusta tai pakkotilasta. Lisäksi muitakin kansalaisoikeuksia on rajoitettu ihmisten suojelemisen nimissä.

Tässä asiassa itsekin olen hyvin kriittinen W:n hallintoa kohtaan ja uskon sen menetelleen monessa kohdassa yksiselitteisen väärin ja vielä useammassa kohdassa liioitellen. Mutta toisin kuin suurin osa lehdistöstä, tiedostan, että saatan hyvinkin olla väärässä. Kun W:llä ja jatkossa Obamalla toisin kuin suurimmalla osalla kirjoittelijoista, on maailman voimakkaimpien tiedutelupalveluiden tietolähteet käytettävissään, kukaan keskivertosuomalainen ei voi tietää, millaisia intressipunnintoja päätöstä valmisteltaessa on tehty. Ei liioin tiedetä millaisia pakottavia salaisia syitä päätösten tekemiselle on milloinkin ollut. Näissä kysymyksissä salassapitoajat ovat pitkiä ja allekirjoittanut on varmasti eläkkeellä, ennen kuin voidaan kaiken informaation pohjalta varmuudella sanoa, millainen kuva näistä W:n päätöksistä historiaan jää. W saattaa kuitenkin saada maineensa takaisin jo paljon nopeamminkin – ainakin kotimaassaan. Jos Obama purkaa joitain W:n hallinnon toimia ja niiden ansiosta muslimiterroristit tekevät uuden massiivisen terrori-iskun USA:aan, nousee W kansalaistensa silmissä presidentiksi, joka uskalsi suojella kansalaisiaan eurooppalaisen ja ultraliberaalin lehdistön kritiikistä piittamatta... Ja jokainen voi päätellä, mitä se tekisi Obaman suosiolle. Tätä skenaariota ei varmaan kukaan toivo.

Entäs sitten talous. Tietyiltä osin anna olla -kapitalismi on epäonnistunut, mutta vain pieneltä osin. Jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin, sitä pitää voida säännellä. Laissez-fairen raja meneekin siinä, että päätöksiä tehtäessä pitää ottaa huomioon myös konkurssin uhka ja koko sijoitetun pääoman menettämismahdollisuus. Jos on mahdollisuus hakea korkeaa tuottoa ilman korkeaa riskiä, koska valtio viime kädessä pelastaa, ei järjestelmä ole terve. W ei huomannut säännellä tarpeeksi firmoja, joiden ei voi antaa kaatua, mutta ei kyllä säännellyt moni muukaan valtiojohtaja.

Eurooppalainen tapa syyttää finanssikriisistäkin yksin republikaaneja on kuitenkin väärä. Kriisin ytimessä kun olivat demokraattien lempilapset, eli puolivaltiolliset asuntoluottolaitokset, joiden toimintaperiaatteen voisi kansanomaisesti pelkistää: ”Asuntolainoja maksukyvyttömille”. Tästä pitäisi oppia myös se, että jos poliittisin perustein lainataan persaukisille rahaa, niin voi olla, ettei rahoja makseta takaisin. Hyvä oppi vasemmistolaisille ympäri maailman. Tätä W yrittikin hillitä, mutta demokraatit vastustivat, kun kaikilla ihmisillä on oikeus omistusasumiseen!

Vapaakauppakysymyksissä W:n hallinto on alun tyylivirheiden jälkeen ollut reilu. Toivottavasti Obama ei tuo uskottavaa muutosta ainakaan tähän kohtaan. Veroja on varmasti aatteellisestikin alennettu ja julkista sektoria pienennetty, mutta tämä ei kyllä pääosin ole syy amerikkalaisten tyytymättömyyteen. Eivät he haluakkaan pohjoismaista korkeiden verojen hyvinvointivaltiota.

Pahimpana ongelmana W:n talouspolitiikassa pidän piittaamattomuutta valtiontalouden alijäämästä. Se kuitenkin on perustunut pääosin turvallisuuspolitiikan menoihin, joiden perusteltavuus selviää vasta vuosien kuluttua. Oikein olisi kuitenkin ollut maksattaa edes osa näistä kuluista nykyisillä veronmaksajilla, eikä siirtää niitä heidän lastensa taakaksi. Mutta on syytä muistaa, että EU:hun verrattuna Yhdysvallat ei kuitenkaan ole kovin velkainen.

Lisäksi täytyy todeta, että W;n hellimä vakuutusterveydenhoitomalli ohjaa turhiin hoitoihin ja on kallis. Siellä on aito kallis virhe.

Mutta se, miten W jää historiaan talouspresidenttinä riippuu paljon Obamasta. Jos hän säilyttää hyvät osat ja korjaa virheet, W menköön historiaan talouspolitiikkaa ymmärtämättömänä, mutta ei sekään vielä varmaa ole. Talouspoliittisilla päätöksillä on pitkäaikaisia vaikutuksia.

Bush on erityisesti euroopassa epäsuosittu myös tiukasta arvokonservatiivisuudestaan, jota hän on toteuttanut esimerkiksi nimittämällä linjansa mukaisia jäseniä korkeimpaan oikeuteen. Tästä puolesta W en pidä ja olen iloinen esimerkiksi Obaman päätöksestä ryhtyä rahoittamaan ehkäisyhenkisiä ja abortinkin hyväksyviä avustusjärjestöjä.(Alkujaan tiettyjen avustusjärjestöjen syrjiminenhän on yksi Reaganin harvoja päätöksiä, joista ei voi olla ylpeä). Vaikka en näissä asioissa W:n linjaa hyväksykään, on ihan turha luulla, ettei amerikassa edelleen moni olisi hänen kanssaan samaa mieltä. Kotimaan epäsuosio johtuu pääosin muista asioista ja arvokysymysten kulttuurisodan rintamalinjat ovat edelleen keskellä Yhdysvaltain äänestävää kansanosaa, vaikka pelkästään suomalaista mediaa seuraava toisin voi luullakin.

Toisin kuin suuri osa suomalaisesta toimittajakunnasta, minä en väitä tietäväni miten W jää historiaan. Tiedän kuitenkin, miten toivon hänen jäävän historiaan. Toivon, että W muistetaan presidenttinä, joka kaukonäköisesti synnytti lähi-itään demakraattisen ja vapaan valtion, joka mahdollisti laajemman rauhan ja vakauden alueella. Toisaalta toivon hänet muistettavan presidenttinä, joka lyhytnäköisesti rajoitti yksilön oikeuksia liian pitkälle, mutta pystyi tuhoamaan suuren osan järjestäytynyttä muslimiterrorismia.

Talouden osalta toivon W:n kaudesta opitun, ettei valtiontalouden alijäämiä pidä vähätellä ja että yrityksen toimintaympäristö ei voi olla sääntelemätön, jos yrityksen ei voida antaa mennä konkurssiin. Lisäksi toivon, että W kauden jälkeen ymmärretään, että sosiaalisin perustein annetuissa luotoissa on sellainen riski, että ne voivat laajassa mittakaavassa jäädä maksamatta. Vapaakaupan osalta W voi tulla muistetuksi lähinnä silloin, jos Obama olennaisesti muuttaa linjaa protektionismin suuntaan. Sitä en toivo.

Lisäksi toivon, että W muistettaisiin viimeisenä republikaanipresidenttinä, joka vartioi tarkemmin ihmisten makuhuoneita kuin lompakkoja.

Nyt vain odotellaan historian oikeussalien tuomiota, ainakin parikymmentä vuotta. Oikeuden pyörät pyörivät tunnetusti hyvin hitaasti!