Kommunismiko kaunis ajatus?

Facebookissa luettu keskustelu herätti pohtimaan usein kuulemaani väitettä, jonka mukaan kommunismi on kaunis ajatus, mutta se vain ei toimi.

Lähdetäänpä avaamaan ajatusta. Perinteisestihän on ajateltu, että siirtymällä kommunismiin luodaan uusi ihminen, joka pyyteettömästi työskentelee parhaan kykynsä mukaan hänelle parhaihen soveltuvassa tehtävässä. Tällä tavalla älykkäästi kykynsä mukaan parhaaseen tehtävään sovitetut ihmiset tuottaisivat maksimaalisen määrän hyvää, joka pääsääntöisesti jaettaisiin joko tasan taikka tarpeen mukaan. (Ilmeisesti tavoitteena ei ole jakaa esimerkiksi ruokaa sillä tavoin tasan, että 150 cm pitkä nainen saa yhtä paljon ravintoa kuin 190 cm pitkä mies).

Hyvyyden utopistit pääsääntöisesti ajattelevat, että edellä kuvatussa kappaleessa kuvattu onnenmaa olisi saavutettavissa, jos ihmiset vain olisivat valmiita pyyteettömaästi ja loputtomasti työskentelemään suuremman yhteisen hyvän puolesta.

Itse en tietenkään ajattele, että ihmiselle luontainen pyrkimys menestykseen ja hyvinvointiin myös yksilönä, eikä pelkästään osana kollektiivista kokonaisuutta, olisi jotenkin vastenmielinen ja filosofisesti väärä ihmisluonne. Jos näin kuitenkin olisi, olisiko kommunismi siinäkään tilanteessa kaunis ajatus?

Kommunismin ajatushan tietysti lähti materiaalisen hyvän jakamisesta. Kaikille tarpeen mukaan leipää, makkaraa ja lämmityshalkoja. Siinä tilanteessa kommunismi saattoi antaa järkevältä näyttävän illuusion siitä, että ryhdytään tuottamaan kauheasti leipää, makkaraa sekä halkoja ja tämän jälkeen jaetaan ne tasan. Mutta mitenkäs se tapahtuisi nyky-yhteiskunnassa?

Jos uskoisimme, että ilman markkinataloutta olisi mahdollista ohjata ihmiset tehtäviin, joihinka he parhaiten soveltuvat ja saada heidät parhaan kykynsä mukaan toimimaan näissä yhteiskunnallisen hyvän tuotantotehtävissä, niin kuinka määriteltäisiin se, millaista yhteiskunnallista hyvää lähdettäisiin tuottamaan?

Ihmisten ominaisuudet lähtökohtaisesti perustuvat geeneihin ja ympäristötekijöihin. Kun ihmisillä on erilaisia geenejä ja he ovat kasvaneet erilaisissa ympäristöissä, he lähtökohtaisesti haluavat erilaisia asioita. Minulle hyvää elämää edustaa esimerkiksi oluen juonti, lautapelien pelaaminen sekä selkärangattomasta talouspolitiikasta keskusteleminen, vaikkapa Mahlamäen ja Vepsäläisen kanssa. Olen kuitenkin melko varma siitä, että jo pelkästään Suomessa (puhumattakaan koko maailmasta) on paljon ihmisiä, joiden mielestä se kommunismin hyvä, jonka kasvattamiseen maailmassa pitäisi pyrkiä ja joka tulisi kaikille mahdollistaa, ei ole mahdollisuus keskustella kaljalasin ääressä talouspolitiikasta Kalle Isotalon kanssa.

Kun nykymaailmassa markkinatalous ohjaa sekä kysynnän että tarjonnan kautta ihmisiä ponnistelemaan ja jakamaan tuotantotekijöitä vastaamaan siihen materiaalisen hyvän ja henkisten palveluiden tarpeeseen, jonka samat ihmiset kysynnällään aiheuttavat, ei pelkkä pyyteetön ihminen ponnistelemassa yhteisen hyvän puolesta riitä tekemään kommunismista kaunista ajatusta. Meidän pitäisi joko saada kaikille yhteinen käsitys siitä, mikä on samanlainen hyvä elämä kaikille yhteiskunnan jäsenille (leipää ja sirkushuveja kenties?) tai sitten tarvitsemme valtaisan kyvykkäitä hallintovirkamiehiä, jotka osaavat viisivuotissuunnitelmissaan allokoida tuotantoresurssit tuottamaan ja kehittämään oikeat määrät kaikkia ajateltavissa olevia hyödykkeitä ja vielä jakaamaan ne reilusti, mutta ihmisten erilaiset tarpeet ja mieltymykset huomioon ottaen. Siinäpä paratiisin virkailijoille purtavaa pähkinää...

Jatketaan kuvittelua siitä, että ideaalinen kommunistinen ihminen on niin viisas, että se osaa tämän resurssiallokoinnin ja lopputuotteiden tarveharkinnan tehdä markkinataloutta paremmin tai sitten joku korkeampi viisaus tietää mitä ihmisen kuuluu haluta. Seuraavaksi herää kysymys siitä, eikö henkinen vapaa-ajan hyväkin pidä kommunistisessa yhteiskunnassa tasata siten, että kaikilta otetaan kyvyn mukaan ja kaikille jaetaan tarpeen mukaan.

Mitenkä tarveharkinnassa otetaan huomioon se, että toiset ovat kauniimpia, juttuisampia, nopeampia hiihtämään taikka parempia laulamaan kuin toiset. Jos tuotannon lopputuotteet jaetaan tasapuolisesti, niin kyllä kai reilulla tavalla yksilölliset tarpeet huomioon ottaen tulisi jakaa myös esimerkiksi oikeus onnelliseen parisuhteeseen, hyviin ystäviin, kivoihin työkavereihin tai tyydyttävään seksielämään. Joiltain liika hyvä pois ja toisille lisää... UUSJAKO

Olisihan se aika väärin, että ihmisten työpanoksillaan tuottama hyvä jaetaan reilusti kaikille tarpeet huomioon ottaen, mutta parisuhde- taikka ystävämarkkinoilla markkinat jylläisivät. Toisillahan on vaikka kumppaninhaussa tai siviilielämässä ystäviä etsiessään paljon suurempi markkina-arvo kuin toisilla. Kommunistisessa ideaaliyhteiskunnassa tämä markkina-arvo ei voi antaa oikeutta onnellisempaan elämään kuin muilla, kun kerran ihmisen korkeampi markkina-arvo työmarkkinoillakaan ei saa johtaa parempaan asemaan. Pelkistettynä esimerkkinä voidaan ottaa ruma, sosiaalisesti taidoton yksinäinen mies, joka osaa tehdä tietokoneella sellaisia ihmeellisyyksiä, joista maksetaan markkinatalousyhteiskunnassa hyvää palkkaa(terkkuja Henrille;). Olisi se väärin, että hänen korkea työmarkkina-arvonsa konfiskoitaisiin valtiolle, mutta muiden häntä korkeampaa sosiaalista markkina-arvoa ei yritettäisi hallinnollisilla toimenpiteillä tasata.

Yhteiskunnan pitäisi siis ryhtyä allokoimaan paitsi leipää ja makkaraa, myös sosiaalista hyvää tyyliin, jonkun nyt pitää tämänkin yksilön kanssa seurustella tai olla tämän yksilön kaveri, eikä ihmisellä ole vapautta päättää keiden kanssa talouspolitiikasta keskustelee tai ylipäänsä siitä, keskusteleeko yhteiskunnan valitsemien ystäviensä kanssa talouspolitiikasta.

Minä en pitäisi tällaista hallinnollista hyvän elämän kuvitteellista allokointilaboratoriota kauniina ajatuksena paratiisista. Mutta kuvitellaanpa millaisilla toimenpiteillä aiemmin kuvattua hallinnollisen allokoinnin paratiisia lähdettäisiin rakentamaan.

Ensimmäisenä ongelmana tulisi esiin se geenien ja ympäristötekijöiden synnyttämä ihmisten erilaisuus. Kun kommunistinen allokointiyhteiskunta lähtee ajatuksesta, että jokaiselta otetaan kykyjen mukaan, mutta heille annetaan tarpeiden mukaan, nousee ongelmia. Jottei hallinnollinen yhteiskunnallisen hyvän allokointi kokoajan vaikeutuisi, pitäisi tarpeiden olla mahdollisimman samanlaisia, eli ihmisillä pitäisi olla mahdollisimman samanlaiset geenit ja heidän pitäisi elää mahdollisimman samanlaisessa ympäristössä. Kommunistinen utopia siis vaatisi mahdollisimman samanlaisia hallinnollisesti hyviksi päätettyjä geenejä. No kuten tiedämme, biologia ei tue samanlaiset geenit omaavien ihmisten keskinäistä lisääntymistä perinteisellä tyylillä. Kommunistisessa utopiassa siis luultavimmin lisäännyttäisiin kloonauksen kautta. (Marx tunnetusti tiesi kaiken ja arvasi kloonauksen olevan tuloillaan) Ympäristötekijäthän kommunismi on aina pyrkinyt kaikille lapsille tekemään samanlaisiksi, mutta se on ihmisten ympäri maailmaa asuttamien maa-alueiden ominaisuudet huomioon ottaen haastavaa.

Jos tässä ällöttävän kuuloisessa tarpeiden yhtenäistämisessä jonain päivänä onnistuttaisiin siten, että geenit ja ympäristötekijätkin saataisiin samanlaisiksi, niin silloin ihmisten kyvytkin olisivat samanlaisia, eli heiltä olisi otettavissa yhteiskunnan tarpeisiin vain samanlaista kykyä. Jo tämä olisi ongelma, modernissa yhteiskunnassa kun tarvitaan erilaista osaamista. Ja kaiken hyväksi modernissa yhteiskunnassa tarvitaan erilaista työtä. Jos ihmisellä pitää olla samanlaiset ympäristötekijät, hän ei voi tehdä erilaista työtä, koska silloin hänkin kehittyy erilaiseksi ja myös hänen tarpeensa monimutkaistuvat. Jotta ihmisten tarpeiden eriytymiseen johtava kehitys voidaan estää, eletään kommunistisessa utopiassa luultavasti yksilökohtaisessa omavaraistaloudessa.

Voi sitä ihanuutta millaista olisi elää yllä kuvitellussa kommunistisessa utopiassa. Ja siihen siirtyminenkin jossain vaiheessa edellyttäisi joko sitä, että kaikki ihmiset joko päätyisivät päättämään, millainen utopia on ihmiselle hyvä paikka elää ja olla yrittämättä, tai sitten jonkun/joidenkin rajoitetumman porukan pitäisi se lopullisesti päättää muiden puolesta. Pääsääntöisestihän kommunismistista elämänsäätelyjärjestelmää on pyritty synnyttämään suuren ja viisaan johtajan johdolla.

Olisihan se kyllä melkoinen ihminen se utopian kommunisti, joka vapaaehtoisesti toteaisi, että suuri osa asioista, joita hän hyvinä tässä maailmassa pitää, onkin huonoja ja huonot asiat päinvastoin hyviä... Hetken mietittyään hän vielä toteaisi, että ei sillä niin vahinkoa, vaikka itse olisin geenieni viimeinen kantaja.

Kyllä tässä väistämättä päätyy siihen, että jos kommunistisessa utopiassa on jotain kaunista, niin se on ainakin nykytaidetta. Minä en nimittäin mitään kaunista näe, vaikka kuinka katson.